Lupasin
Helsingissä kirjoittaa feministisestä pedagogiikasta ja sienistä. Ja ellei se
tästä tekstistä muuten käy ilmi, en ota tätä tehtävää kovin vakavasti;-). Kuten
moni muukin, olen oppinut sienestämään lapsena äidin kanssa metsässä kulkiessa.
Naistapaista toimintaahan se oli, yleensä metsässä oli mukana äidin
naispuolisia ystäviä, ja sienireissun jälkeen kokoonnuttiin jonkun luokse
perkaamaan ja syömään sieniä. Miehet söivät sieniä jos söivät, monella taisi
olla jonkinlainen kammo sienien tekstuuria kohtaan. Psykoanalyytikko sanoisi
tähän, että sieni ruuaksi kypsennettynä epämääräisessä pehmeydessään ja
limaisuudessaan muistuttaa naisen ruumista, ja voisi täten olla abjekti juuri
siksi.
Tärkeä osa
sienestämistä olivat evästauot ja jutustelu tienpenkalla auton takaboksi auki. Reissuilla
poimittiin marjoja myös, mutta itse en ole koskaan innostunut sellaisesta
nyhräämisestä, laajemmat kokonaisuudet miellyttivät jo silloin. Pohjoisen sienimetsät
tarjosivat tatteja, haperoita, rouskuja ja lampaankääpiä, mutta sellaisiin hienouksiin
kuin suppilovahvero tai kantarelli tutustuin vasta etelään muuttaessani.
Tuntui, kuin sienestämisestäkin olisi tullut jotenkin hienompaa, kun ei aina
vaan kerätty suolasieniä, joita sitten löytyi seuraavana syksystä homehtuneina
kellareista. Sieniähän myytiin jopa torilla kovaan kilohintaan!
Sienihulluus on
yltynyt vanhemmaksi tullessani, ja kaupunkilaisena metsäteitä ajeleminen saa
aistit herkistymään, ja monesti olen kuulevinani sienien huutavan ojista ja
puskista varsinkin silloin, kun ei ole mahdollisuutta hypätä niitä keräämään. Sienet
ovat saaneet kiinnostumaan muun muassa kesän ja syksyn sademääristä, erilaisista
metsätyypeistä ja parhaista sieniresepteistä. Olen hoitanut sienimetsässä
masennustani ja jutellut ystävien kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä.
Sienien perkaaminen yksin voi olla tappavan tylsää tai mahdollisuus kuunnella
rauhassa radiota tai lempimusiikkia. Seurassa sienien puhdistaminen ja
viipalointikin on yleensä hauskaa.
Uutta
teknologiaakin opin hyödyntämään sieniharrastuksessa. Elämäni ensimmäisen
mustatorvisieniesiintymän kuvasin silloin uudella älypuhelimellani, ja koska se
näytti myös kartalla, mistä kuvat oli otettu, saatoin palata samaan paikkaan
seuraavana vuonna. Vastikään lähetin kehnäsieneksi epäilemästäni sienestä kuvan
facebookiin tunnistettavaksi, ja jos yhteys metsässä olisi ollut nopeampi,
olisin saanut heti varmistuksen löydöstäni. (Tietenkään en suosittele
kenellekään vastaavaa sienien tunnistamiseksi, olin jo ennestään melko varma
löydön kehnäsieneydestä, koska olen aiemmin nähnyt muiden keräävän niitä. Mahtava
apuväline sienien tunnistamiseksi löytyy muuten täältä: http://www.luontoportti.com/suomi/fi/sienet/.)
Miten tämä nyt sitten
liittyy feministiseen pedagogiikkaan? Ehkä tässä on jotain kaikuja siitä
moninaisuudesta, mitä tällä kurssillammekin saamme kohdata. Olemme oppijoina
erilaisia, kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin, toisinaan innostumme,
toisinaan tylsistymme. Sienestämme ja opimme aina jossain tietyssä paikassa
tiettyjen ihmisten kanssa. Joustavuus on yksi hyvä lähtökohta oppimiselle ja
sienestämiselle. Opetusteknologia voi auttaa meitä joissain asioissa, toisinaan
taas tuloksena on pettymys ja lässähdys.
Ketään ei voi myöskään pakottaa sienestämään tai syömään sieniä.
Ihanaa
viikonloppua!