Henkilökohtainen on pedagogista

Istun Villa Salinin verannalla lokakuisena yönä ja kirjoitan. Olen työskennellyt tässä tilassa - valkeat narisevat korituolit, ikkunoita kahden seinän täydeltä - nyt Anun, Hannan ja Tuijan kanssa parina päivänä Salinin residenssivieraana. Aiheenamme on feministinen pedagogogiikka, tämä meneillään oleva kurssi, muutamat akateemiseen opettamiseen liittyvät tulevaisuuden suunnitelmat ja kirjoitukset. Asiat, joista puhumme koskevat ensi viikkoa, ensi kuuta, ensi kevättä, seuraavia kymmentä vuotta.

Olen istunut tällä samalla verannalla aiemminkin, neljällä eri vuosikymmenellä, erilaisissa feministispedagogisissa merkeissä.  Ensin aktivistina, lähinnä Naisten itsehoito-, Naiset rauhan puolesta-  ja Naiset ydinvoimaa vastaan- ryhmien jäsenenä. Sitten kurssilaisena, kurssisihteerinä, toiminnanjohtajana ja kurssinvetäjänä moninaisten naiserityisten kurssien merkeissä silloin, kun radikaalifeminismi oli voimissaan ja Avoin Naisten Korkeakoulu kukoisti. Se organisoi aikoinaan kaikkea mahdollista, feministisestä radikaaliterapiasta naisjohtajuuteen, autonhuollosta aktiivisynnytyksiin, sisäisistä jumalattarista lesbofemininaarioihin, ja vuosittain liki 1000 naista osallistui kursseille. Tällä Salinin verannalla on keskusteltu, kirjoitettu, tanssittu, maalattu, luettu teorioita, itketty, naurettu, hierottu hartioita, pendeloitu chakroja, tutkittu spekulan avulla emättimiä, valmistettu banderolleja ja tehtailtu julkilausumia. Esimerkiksi.

Näiden kokemusten  -toki myös eletyn elämän ja oppiviin organisaatioihin aina väistämättä liittyvien konfliktien – kautta kirjoitimme yhdessä Liisa Korhosen kanssa vuonna 1996 ilmestyneen kirjan ”Naisten koulut” (KSL). Se on näin jälkeenpäin katsottuna paitsi varhainen suomenkielinen kontribuutio naiserityiseen pedagogiikkaan, omalta osaltani myös henkilökohtainen keino työstää tuolloin kriisiytynyttä suhdettani Avoimeen Naisten Korkeakouluun ja naisasialiikkeeseen.  Sekä toki myös erään  vielä nuorehkon opettajantyttären tarve kirjoittaa itseään taustastaan ja isästään irti. 

Sittemmin olen istunut tällä verannalla suunnittelemassa ja kehittämässä Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin ja sukupuolentutkimuksen oppiaineen toimintaa, rakentamassa valtakunnallista Hilma-verkostoa tai kirjoittamassa Korkeakoulujen arviointineuvoston tuella yliopistoverkostojen benchmarking-raporttia. Tällä verannalla on ollut hyvä tila ja tilaisuus tehdä tätä kaikkea, kasvaa ja oppia, siirtyä turvallisesti omille epämukavuusalueille ja laajentaa tietämisen ja käsittämisen piiriä.

Ida Salin, puutarhuri ja menestyvä liikenainen, rakensi tämän huvilan ystävättärensä Josefina Sjöbergin kanssa vuonna 1901. Onnekkaiden sattumusten ja erinäisten vaiheiden (joista voi lukea lisää vaikkapa Pia Ingströmin hienosta uudesta kirjasta ”Tunteilla on tilansa - kirjoituksia kodeista”; Schildts & Söderströms) tämä huvila meren rannalla on yhä olemassa. Se on edelleen Naisasialiitto Unionin omistama ja sitä on voitu käyttää oppimisen, virkistymisen, tiedostamisen, viisastumisen, ajattelemisen, keskustelemisen, kirjoittamisen, levon, työskentelyn ja juhlan paikkana jo liki 60 vuoden ajan. Minulla, kuten tuhansilla muilla, on ollut onni kokea täällä henkilökohtaisen pedagogisia hetkiä: oivaltaa uutta, päästää irti vanhasta, kasvaa eteenpäin. 

Tällä samaisella verannalla opin kesällä 1992 Lenette Schuijtin ”Women, Values and Leadership”-kurssilla, että jos asettaa itselleen vain sen kokoisia tavoitteita, joiden pitäisi toteutua omana elinaikana, ei ikinä uskalla unelmoida eikä rakentaa mitään todella merkityksellistä. Jos varhaiset suffragetit tai ihmisoikeustaistelijat olisivat tyytyneet lähivuosien päämääriin, maailma olisi kovin toinen.

Ja siitä(kin) feministisessä pedagogiikassa on kysymys: paitsi että kasvaa täyteen mittaansa ja omaksi itsekseen (mitä ikinä se tarkoittaakin) ja rohkenee haastaa oman ajattelunsa aina uudestaan, uskaltaa myös unelmoida ja rakentaa yhdessä jotakin, joka on itse kunkin omaa tämänhetkistä ymmärrystä ja odotushorisonttia verrattomasti isompaa ja enemmän.  Ehkä sadan vuoden kuluttua tällä samalla verannalla kirjoitetaan yön hiljaisina tunteina meren kohistessa siitä, kuinka intersektionaalinen normikriittinen poststrukturalistinen kissaqueerfeministinen  mooc-pohjainen vapautuksen yliopistopedagogiikka synnyttää henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla uutta. Tilassa, ajassa ja paikassa.

Roosalta: Keskustelu feministisessä pedagogiikassa

Feministiseen pedagogiikkaan yhdistetään vahvasti vuorovaikutuksellisuus ja dialogin luominen. Näiden tavoitteena on sekä poistaa hierarkia opettajan ja opiskelijan väliltä sekä luoda uutta, yhteisesti tuotettua, tietoa. Suurin osa tämänkin kurssin opiskelijoista varmastikin kokee, että  vuorovaikutuksellisuus on tavoittelemisen arvoinen opetusmuoto. Ja samaa mieltä olen itsekin. Samaan aikaan kurssilla käytyjen keskustelujen yhteydessä on tullut esiin esimerkkejä, jotka hankaloittavat tämän vuorovaikutuksellisuuden näkemistä täysin positiivisena opetusmuotona.

Yksi esimerkki on pariin otteeseen linkitetty artikkeli, joka käsittelee sitä, onko ujoilla ihmisillä tilaa akatemiassa (http://www.timeshighereducation.co.uk/features/no-place-for-introverts-in-the-academy/1/2015836.article). Artikkelin mukaan keskustelu ja puheenvuorojen käyttäminen yhdistetään usein oppimiseen ja niistä on tullut eräänlaisia performatiivisia oletuksia tai odotuksia. Tällaisessa kontekstissa ei näyttäisi olevan tilaa ujolle opiskelijalle, joka oppii muuan muassa aktiivisesti kuuntelemalla, muistiinpanoja kirjoittamalla tai jopa ajattelemalla.

Toinen keskusteluissa esille tullut esimerkki on tilan (epätasa-arvoinen) ottaminen keskustelun aikana. Osa opiskelijoita saattaa ottaa tilaa esimerkiksi voimakkaan luonteensa vuoksi, mutta keskusteluissamme ilmeni myöskin sukupuolen merkitys: naisvoittoisilla kursseilla miehet saattavat ottaa suhteessa paljon enemmän tilaa kuin naiset, vaikka kaikilla olisi varmasti kiinnostavia ja tärkeitä huomioita.

Näiden esimerkkien esiin tuomisen tarkoitus ei tietenkään ole väittää, ettei vuorovaikutuksellisuus ja keskustelu olisi hyödyllisiä feministisen pedagogiikan muotoja. Tarkoituksena on pikemminkin osoittaa, että myös feministinen opetus voi olla paikoitellen puutteellista ja että tämän puutteellisuuden tiedostaminen ja siitä keskusteleminen, esimerkiksi tämän kurssin puitteissa, on tapa edistää ja uudistaa feministisestä pedagogiikasta entistä tasa-arvoisempi ja erilaisuuden huomioon ottavampi pedagogiikan muoto.

-Roosa-

Virheistä ihminen oppii

Eikä kaikkia virheitä tarvitse tehdä itse, vaan oppia voi muidenkin puuhista. Minusta on jotenkin viehättävä ajatus se, että jos tuon esiin omat kömmähdykseni, muiden ei ehkä tarvitse toistaa juuri niitä mokia. Voivat keksiä uusia.

Kaikki alkoi, kun tein väitöskirjaa varten etnografista kenttätyötä, ja kaksi miestä kieltäytyi haastattelusta. Asia jäi vaivaamaan niin, että kirjoitin artikkelin, jossa analysoin mitä tapahtui ennen ja jälkeen, eli millaisiin asioihin haastattelusta kieltäytymiset liittyivät, ja mitä tekemistä sukupuolella oli asian kanssa.

Viimeksi esittelin omia mokiani kvalitatiivisten menetelmien kurssin harjoituksissa. Näytin opiskelijoille lyhyitä pätkiä haastattelulitteraatioista, ja kysyin mitä pätkässä tapahtuu ja mitä he tekisivät toisin. Oli aika jännää olla sillä tavalla esillä, varsinkin kohdissa, joissa opiskelijat purskahtivat nauruun litteraatioita lukiessaan. Nauroivatko he minulle? Ehkä, en tiedä. Toivottavasti heille kuitenkin jäi mieleen, että haastattelutilanteen vuorovaikutuksessa voi tapahtua melkein mitä vaan, eikä kaikki aina mene oppikirjojen ohjeiden mukaan.

Ongelmalähtöisen oppimisen autuus

Sosiaalityön tutkijatohtori Katja Kuusisto ja sosiologian opiskelija Niklas Mäkinen kirjoittivat 22.9.2014 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla yliopistopedagogiikasta otsikolla ”Yliopistojen tulisi vahvistaa opiskelijoiden työelämätaitoja”. Kirjoituksessaan Kuusisto ja Mäkinen ovat huolissaan yliopistokoulutuksen ja työelämän välisestä kuilusta. Ratkaisuksi he esittävät yhdessä tuotettua tietoa sekä ongelmalähtöistä oppimista. He kirjoittavat näin: ”Ongelmalähtöisessä oppimisessa ei lueta ensin kaikkea teoriaa ja sen jälkeen sovelleta, vaan oppiminen käynnistyy todellisen ongelman ehdoilla. Vasta tämän perusteella valikoidaan sopivat käsitteet ja taustakirjallisuus, mikä opettaa teoreettisen tiedon joustavaa hallintaa ja elinikäisen oppimisen taitoja”

Minun on ihan kauhean vaikeaa nähdä, että yhden oppimisen menetelmän laajempi tuntemus ja käyttö yliopistossa voisi parantaa maistereiden ja/tai tohtoreiden työllistymistä ja vahvistaa heidän työelämätaitojaan. Ongelmalähtöistä oppimista käytetään laajasti esimerkiksi lääketieteen opinnoissa, ja sinne se ihan varmasti hyvin sopiikin. Mutta entä humanistisilla ja yhteiskunnallisilla aloilla, joista Kuusisto ja Mäkinen ovat erityisen huolissaan? Miten esimerkiksi tasa-arvoon ja sukupuolten eriarvoisuuteen liittyvien kysymysten tarkastelu voi lähteä ”todellisten ongelmien ehdoilla”, kun usein näitä ongelmia ei edes tunnisteta ongelmiksi ilman teoreettisten taustojen tai ainakin aiemman tutkimuskirjallisuuden tuntemista. Mitä tapahtui ajatukselle, jonka mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria.

Sekä sosiaalityön että lääketieteen opinnot tähtäävät varsin spesifiin ammattitaitoon ja –pätevyyteen. Se, että näihin ammatteihin kouluttautumisessa voidaan hyödyntää ongelmalähtöistä oppimista hyvinkin menestyksekkäästi, ei tarkoita että myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen generalistit hyötyisivät tästä oppimismenetelmästä. Toisaalta myös näiden generalistien pitäisi pystyä opiskelemaan ja omaksumaan ongelmalähtöisen oppimisen perusteet hyvinkin nopeasti ja vaivattomasti oman laaja-alaisen koulutuksensa perusteella.

Penkkiin sidotut

Olen toiselta ammatiltani joogaohjaaja, ja joogan opettamisesta minulla onkin enemmän kokemusta kuin yliopisto-opettamisesta. Viime aikoina olen yrittänyt yhdistää näitä kanta niin, että ohjaan edes ihan pienen hengitys- tai keskittymisharjoituksen niiden yksittäisten luentojen osana, joita olen saanut opettaa. Mitään säännöllistä yliopisto-opetusta minulla ei ole.

Helsingin lähitapaamisessa Naisasialiitto Unionilla tapaamamme Päivi Salmesvuoren innoittamana suunnittelin seuraavan luennon yhteyteen pientä harjoitusta. Kyseessä oli kolmen tunnin luento teemahaastattelusta, ja ajattelin, että 45 minuutin jälkeen olisi hyvä pyytää kaikkia nousemaan ylös penkistä, ottamaan hyvä seisoma-asento ja sitten ohjata muutama venytys.

Olin kuuntelemassa samaisen luentosarjan edellistä luentoa ja tajusin, ettei kaavailemaani harjoitusta ole mahdollista tehdä. Nouseminen ylös penkeistä on liian monimutkainen operaatio, se ei onnistu pienellä vaivalla. Salissa on kääntyvät penkit, joille ihmiset istahtavat ja vetävät edessä olevan penkin selkänojasta eteensä liukuvan pöytälevyn. Pöydälle kukin sitten lastaa sen määrän välineistöä kuin haluaa. Pointti on se, että pöytää ei voi laskea alas tyhjentämättä pöytää, eikä penkistä voi nousta ylös laskematta ensin pöytää alas. Luennon aikana opiskelijat ovat siis kalusteilla sidottuina paikalleen. Puuttuu vain turvavyö.