Feministisen
pedagogiikan kurssimme seuraavalla jaksolla käsitellään tunteita opettamisessa.
Ajattelin pohtia aihetta jo etukäteen, ilman ennakkokäsitystä siitä, mitä
jaksolla tullaan käsittelemään ja mitä aiheesta on kirjoitettu.
Ensimmäiseksi
tulin ajatelleeksi opettajaa, joka niin sanotusti suhtautuu tunteella
aiheeseensa. Tällaiset opettajat vaikuttavat innostuneilta ja heidän
olemuksensa, tapansa puhua ja elehtiä kertovat, että he pitävät opetettavaa
aihetta tärkeänä. He myös kuuntelevat opiskelijoita ja näyttävät inspiroituvan
heidän ajatuksistaan. Opettajan motivaatio on aina heijastunut myös omaan
opiskelumotivaatiooni. Tunteikas opettaminen tavallaan myös auttaa ankkuroimaan
opetettavat aiheet omiin tunteisiini, jolloin oppimisesta tulee helpompaa:
asiat tuntuvat painuvan mieleen paremmin, jos pystyn jollain lailla myös
kokemaan ne tunnetasolla.
Seuraavaksi
ajatukseni siirtyivät mahdollisiin opettajan kokemiin ”negatiivisiin” tunteisiin
opetustilanteessa. Miten jännitys, stressi tai epävarmuus vaikuttaa opetukseen?
Miten näitä tunteita voisi opetella hallitsemaan, jotta opetustilanteesta
tulisi miellyttävämpi? Toisaalta pohdin myös, onko negatiivisina pidetyt
tunteet välttämättä negatiivia. Onko välttämättä huono asia olla hermostunut
tai ujostella opetustilannetta, vai voiko tällaiset tunteet kääntää myös eduksi?
Ujous ja hermostuneisuushan voivat toisaalta kertoa herkkyydestä, jonka avulla
opettaja saattaa pystyä kuuntelemaan opiskelijoita ja havainnoimaan
opetustilannetta monipuolisemmin ja avoimemmin.
Entä miten se,
miltä opettajan tunteet ehkä näyttävät liittyy opettajan todellisiin
tunteisiin? Mitä jos opettaja esimerkiksi onkin todella innostunut aiheestaan,
vaikka näyttäisi aivan päinvastaiselta? Pohdin myös niitä tekijöitä, jotka
liittyvät opettajan antamaan ”tunnevaikutelmaan”. Varmasti esimerkiksi omalla
äänenkäytöllä ja eleillä on merkitystä. Rauhallinen esiintyminen saattaa
esimerkiksi kertoa rauhallisuudesta, vaikka toisaalta rauhallisuus voi antaa
myös uneliaan vaikutelman. Toisaalta, nopean puheen ja liikehdinnän voi nähdä
hermostuneisuuden mutta myös innokkuuden ja energisyyden merkkinä.
Usein tunteet ja
tunteiden merkitysten tulkinta on myös sukupuolittunutta. Esimerkiksi matalaa
maskuliinista puheääntä saatetaan pitää vakuuttavampana kuin korkeaa. Toisaalta
”tunteiden näyttäminen” saattaa olla naisille sallitumpaa kuin miehille, jos
oletuksena on että naiset yleensäkin kommunikoivat tunteilla ja miehet eivät.
Samalla kuitenkin miesten saattaa joissain tilanteissa olla helpompaa käyttää
tunteikasta esiintymistä retorisena keinona, ehkä koska se on yllättävämpää,
kun taas naisten ”tunteilu” yhdistetään heidän ”luonnolliseen” feminiinisyyteensä.
Naisten toimintaa ja ajattelua voidaan myös tulkita väkisin tunnekehyksen
kautta, esimerkiksi kritiikkiä esittävää naista saatetaan pitää hysteerisenä.
Onko tunteista
puhuminen ja niiden analysointi osana opetusta sitten välttämättä hedelmällistä? Voiko
tunteiden korostaminen feministisen pedagogian kurssilla johtaa esim. sen
sukupuolittuneen oletuksen vahvistamiseen, jonka mukaan naisia ja miehiä
erottavat toistaan tunteet ja järki? Onko minun feministisenä pedagogina ja
naisena pakko pohtia tunteitani ja tunteiden merkitystä opetuksessa vai voinko
keskittyä opetettaviin sisältöihin tunteista piittaamatta? Vai pitäisikö
kysymystä tunteiden merkityksestä lähestyä toisesta näkökulmasta, ja
kyseenalaistaa tunteiden ja järjen sukupuolitettu ja normatiivinen vastakkainasettelu,
ja lähestyä tunteita sen sijaan analyyttisesti ja tunnustaa niiden tärkeä rooli
opetustyössä. Ehkä saan näihin pohdintoihini vastauksia seuraavan
opetusjaksomme kuluessa.