Palveluiden tuottajia ja pahatapaisia asiakkaita

Yliopistomaailma on ollut viime vuosina murroksessa, mikä näkyy esimerkiksi tutkinnon suorittamiseen tulleina aikarajoituksina. Opiskelijoiden puheessa akateemisen vapauden kaventuminen on aiheuttanut sen, että yliopistostakin puhutaan kouluna. Näin kommentoi vuoden yliopistolaiseksi valittu Merja Korhonen tuoreimmassa Akatiimissa (9/2014).

Myös opettamisen tavat ja opetussisältöjen vaatimukset ovat muuttuneet. Päivi Naskali (2014, 43-45) kirjoittaa artikkelissaan siitä, kuinka tutkintojen merkitys on nykyisillä työmarkkinoilla vähentynyt. Yliopistojen pitäisikin pystyä opettamaan opiskelijoille tarvittavia työelämätaitoja. Samanaikaisesti opettajista on Naskalin mukaan tullut palveluiden tuottajia, joiden asiakkaita ovat opiskelijat. Mutta mikä on palveluiden tuottajan asema, kun asiakkaat käyttäytyvät pahatapaisesti?

Kysymys nousee viimeaikaisista kokemuksistani erään verkkokurssin tuutorina. Jo ensimmäisen moduulin aikana opiskelijamäärä kutistui useammalla henkilöllä ja myös myöhemmin kurssilta tippui muutama henkilö pois. Osaan opiskelijoista en useammista yrityksistäni huolimatta saanut minkäänlaista kontaktia. Toiset sentään vastasivat tiedusteluihini ja kertoivat keskeyttävänsä kurssin. Ryhmääni kuului opiskelijoita ympäri Suomea, joten kyse ei ole voinut olla jonkun tietyn yliopiston opiskelukulttuurista.

On ymmärrettävää, että kontaktin saaminen opiskelijoihin on verkkokurssilla erilaista kuin lähiopetuksessa. Ainakin itse ajattelisin, että opettajan omatoiminen informoiminen esimerkiksi kurssin keskeyttämisestä kuuluisi hyviin tapoihin. Kurssin jonotuslistalla kun usein olisi motivoituneita opiskelijoita tulossa tilalle. Sama pätee sovittujen tehtävien palauttamiseen ja keskusteluihin osallistumiseen ajallaan. Etenkin, jos lisäajasta on jo erikseen sovittu. Kyse ei ole ainoastaan opettajan ajan haaskaamisesta, vaan myös kanssaopiskelijoiden huomioon ottamisesta.

Itsekin verkkokurssilla opiskelijan ominaisuudessa olevana ymmärrän hyvin sen, että tehtävien suorittaminen ajoissa on välillä haasteellista. Voisiko aikuisilta ihmisiltä kuitenkin odottaa hyvien käytöstapojen noudattamista myös verkko-opetuksessa? Entä pitäisikö meidän opettajina jättää opiskelijoiden suoritusten peräänhuutelu ja opettaa niitä paljon puhuttuja työelämätaitoja? Eihän työelämässäkään voi jättää velvollisuuksiaan hoitamatta.

***

Päivi Naskali, Turvallisuusvyöhykkeen tuolle puolen: yliopistopedagogiikka feministisen tietokäsityksen kehyksessä. Teoksessa Eroja ja vaarallisia suhteita: keskustelua feministisestä pedagogiikasta, 41-67. Toimittaneet Jaana Saarinen, Hanna Ojala & Tanja Palmu. Suomen kasvatustieteellinen seura 2014.

Vuoden yliopistolainen Merja Korhonen. Akatiimi 9/2014.

Ohjausta baarin vessassa

Se hetki kun ”opettaessa” syttyy lamppu oman pään päälle. Mieletön tunne, eikä se johtunut pelkästään juodusta punaviinistä. Paljon tällä kurssilla puhuttu opettaessa oppii ja pitää olla valmis oppimaan itsekin uudestaan ja uutta tuliu toteen viime perjantaina M.A.Nummisen keikan aikana Kerubin vessassa.

Olen auttanut, tukenut ja siten pienimuotoisesti myös ohjannut (toivottavasti saan tästä myös jonkinmoisen merkinnän) erään kaverini tyttötyö-aiheista gradua sen eri vaiheissa alkaen tutkimuskysymyksen ja haastattelukysymysten muotoiluista. Kohta vuoteen ei ole kuulunut mitään, mutta törmätessäni häneen baarin vessassa satuin kysäisemään miten menee. Selvisi, että havainnointiaineiston analyysi on hyvällä mallilla, mutta haastattelujen analyysi jumittaa. Kyselin mitä konkreettisia työvaiheita on jo tehnyt ja miten ja urkin muutenkin vähän mitä kerätty aineisto on ”alkanut kertomaan”. Kannustaen rupesin selvittämään haastattelukysymysten ja tutkimuskysymysten eroa. Kun sitten sain sen oikeastaan sanoiksi, huomasin itsekin oivaltavani uudelleen jotain keskeistä ja tärkeää tutkimuksen teosta. Neuvoni oli siis kutakuinkin seuraavanlainen: ” Unohda haastattelukysymykset (konkreettisesti esim. poista ne litteroidusta tekstimassasta) ja nosta tutkimuskysymys kärkeen. Haastattelu on vain tapa kerätä aineisto, jolla vastataan tutkimuskysymykseen. Älä jää roikkumaan haastatteluun ja kaikkeen sen sisältöön. Osa on  taustoittavaa, osa menee roskikseen ja se mikä on tärkeää vastaa tutkimuskysymykseen.” 

Molemmat oltiin innostuneita: sain (omiksi) sanoiksi (vanhan) neuvon, joka helpotti ja huojensi graduntekijää ja innosti minua opettamiseen, antoi uskoa, että minustakin on muiden ohjaamiseen.

Tutkimaan opettaminen

Tänä syksynä olen opettanut eri vaiheissa olevia opiskelijoita tutkijan työhön kulttuurihistorian oppiaineessa. Ensimmäistä kertaa töitä on ollut ohjauksessa jo kandivaiheesta graduun ja sitä kautta väitöskirjaohjaukseen. Tämä on tarjonnut antoisan näköalan eri vaiheiden ohjausprosesseihin, mutta ollut toki myös haastavaa. Usein seminaarin alkaessa täytyy hetki keskittyä ja miettiä, onko tässä kyse nyt kandiseminaarityöstä vai väitöskirjasta – ohjaus ja työhön kohdistuvat vaatimukset on, totta kai, asetettava tason mukaan. 

Kandivaiheessa on muistutettava jatkuvasti itseään - ja opiskelijoita - perusasioista, minne ne sivunumerot laitetaan, miten teen alaviitteen, miten lähdeluettelo laaditaan, mitä siihen johdantoon kuuluu, mikä on dispositio. Ei ole lainkaan huono asia istua perusasioiden äärelle itsekin. Tärkeää on, että ensimmäinen opinnäytetyö tulee tehtyä edes jotakuinkin historiantutkimuksen perusnäkemysten mukaan, rimaa ei ole tarpeen asettaa liian korkealle, koska niin monella tämä on se ensimmäinen suuri, myös ahdistusta aiheuttava koetinkivi opiskeluissa. Kandityön tulee opettaa perustaidot, sen on luotava vankka pohja, jolle on helppo lähteä sitten rakentamaan huomattavasti vaativampaa gradutyötä. Pohjatyön puute näkyy graduvaiheen seminaarissa nimittäin heti. Kandiseminaarissa sanansa on asetettava huolella, oltava lempeän kannustava, mutta opetettava myös tieteellisen kritiikin perusteisiin ja haastavienkin kommenttien vastaanottamiseen.  Tieteellistä keskustelua ja töiden kommentointiakin pitäisi oppia.

Mitä varhemmin oppii ottamaan palautetta vastaan, sen parempi tulee varmasti myös graduvaiheen prosessi olemaan. Väitöskirjavaiheessa kritiikin vastaanottaminen ja oman työn edistäminen erilaisen palautteen kautta on äärimmäisen tärkeää. Ja samalla äärimmäisen vaikeaa. Omassa oppiaineessani, kulttuurihistoriassa, hyvin moni suuntautuu jo varhain tutkijuuteen. Suuret jatko-opiskelijamäärämme kertonevat siitä, että tämä alana houkuttelee juuri tutkijuuteen orientoituneita opiskeilijoita. Uskoisin, että osansa on myös tiiviillä ohjausprosessilla, joka on ominaista oppiaineellemme erilaisista temaattisista graduryhmistä jatko-opintojen tutkimusryhmärakenteisiin. Silti usein se tärkein, ja vaikein, jää syrjään. Miten opettaa tutkijuutta, johon liittyy monien käytännön taitojen lisäksi juuri tämä kritiikin vastaanottamisen kyky siten, että se ei nujertaisi tai veisi työltä sen persoonallista pohjaa, vaan kehittäisi sitä eteenpäin ja opettaisi tekijäänsä myös näkemään omat rajoituksena ja sen, miten niitä voi myös ylittää. Yhtä vaikeaa on tällaisen ohjaamisen opettelu, saatikka sitten itse oppia rakentavalla tavalla vastaanottamaan palautetta omista töistään – se taitaa olla yksi elinikäisen oppimisen haaste tällä alalla.

Vaativien ohjausseminaarien vetämisessä suuri apu yhteisopettajuus. Vedän sekä graduvaiheen teemaseminaaria että jatko-opintojen tutkimusryhmää yhdessä kollegan kanssa. Yhteisopettajuus jakaa vastuuta, tuottaa luontevammin keskustelevan ilmapiirin seminaariin ja ennen muuta mahdollistaa kaiken puimisen jonkun toisen kanssa. Yhteisopettajuus voi olla myös mentorointia opettajien kesken. Opetusta tapahtuu siis moneen suuntaan.

Opettajan näkökulmasta erityisen vaikeaa eri tutkimusvaiheiden ohjausprosesseissa on löytää sopivia rajoja siihen, miten tutkimusta voi tehdä, miten voi tehdä persoonallisia valintoja ja silti pitäytyä myös tieteenalan ehtojen sisällä. Miten olla innovatiivinen ja samalla uskottava? Mahdollisuuksien ja rajojen väliset liukumat ovat usein veteenpiirrettyjä viivoja – onneksi on sentään nootit, joissa säännöt ovat suhteellisen yksiselitteisiä. Vaikka eivät kyllä sielläkään läheskään aina.