"Blogi jonka melkein (tarkoituksella) unohdin - IN:n kirjoitus

I.N. kirjoittaa (postaan tämän hänen puolestaan):

Blogi jonka melkein (tarkoituksella) unohdin

”Ai niin, kun sinä olit se somevammainen” totesi eräs tuttavani nauraen.

Vain viikkoa myöhemmin toinen ystävänä kysyi minulta perusteluja sille miksi en ole facebookissa. Ymmärrän kyllä olevani antiikkinen, ehkä jopa hieman epäilyttävä kun en hyödynnä sosiaalisen median palveluita; minulle ei ole facebook tiliä, en blogga, en ole instagramissa enkä twitterissä. Siitäkin huolimatta kommentit kummastuttivat. Vammaisella tarkoitettaan henkilöä, joilla on ”pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa” (YK Convention on the Rights of Persons with Disabilities). Sosiaalisesta mediasta on tullut jokapäiväinen viestintäkanava, mutta onko siitä jo tullut niin merkittävä, että sen ulkopuolelle jättäytyminen estää täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen yhteiskuntaan? Voidaanko sosiaalisen median ulkopuolelle tarkoituksella jättäytyviä tai jääneitä vaatia perustelemaan tekemättä jättämisensä?

Postmodernissa feministisessä keskustelussa yksityinen on poliittista, mutta sosiaalisessa mediassa yksityinen on usein ainoastaan julkista. Sosiaalisen median kuvat ja tekstit näyttävät miten arkea ja juhlaa eletään, mitä ruokaa pitää syödä ja miten koti pitää sisustaa. Luonnollisesti vaatimassa on myös markkinavoimat, jotka klikkausten perusteella keräävät tietoa ja lähettävät mainoksia suoraan älylaitteelle jokaisen käyttäjän olohuoneeseen, työhuoneeseen, vessaan, erävaellukselle tai missä käyttäjät ikinä sattuvatkin olemaan. Väärin tekeminen sosiaalisessa mediassa voi olla jopa vaarallisempaa kuin reaalimaailmassa. Väärä mielipide lynkataan ja samoilla vauhdeilla uhataan lynkata myös väärään mielipiteen kirjoittaja. 

 Samaan aikaan varjopuolien kanssa sosiaalisella medialla on valtava voima. Sen avulla on saatu aikaiseksi mielenosoituksia jotka ovat levinneet Kanadasta, Latinalaiseen Amerikkaan, Eurooppaan, Aasiaan ja täyttäneet kadut myös Suomessa. Sen avulla on löydetty vertaistukiverkostoja, puututtu epäkohtiin, vapauduttu vankilasta, saatu apua ja neuvoja ja löydetty puolisoita. Sen avulla on tuotu tutori toisella puolella Eurooppaa läsnä olevaksi luokkahuoneeseen.

Kaikista eduista huolimatta ei ole ongelmatonta napata sosiaalisen median palveluita opetuskäyttöön. Monet palvelut, siitä huolimatta miten viattomilta ne näyttävät tuovat muassaan lieveilmiöitä, joihin ei voi vaikuttaa. Ajatus, että opiskelijoiden pitää jakaa mielipiteitään julkisesti internetissä, tuntuu hurjalta. Tekstit ovat voimakkaita ja niillä voidaan vaikuttaa, mutta vaikuttamisen ja osallistumisen edellytys opintopisteitä vastaan tuntuu liioittelulta jopa feministisen tutkimuksen kentällä.  Jos mielipide on julkinen, se voidaan myös julkisesti avata, repiä kappaleiksi, tuomita ja väärin ymmärtää. Sosiaalinen media on mylly jonka vaikutuksia tai suuntaa ei voi ennakoida, eikä sitä voi pysäyttää. Se voi toimia käyttäjänsä eduksi mutta myös kääntyä tätä vastaan. Harkintaa ja varovaisuutta!

Kilpailua yliopistokentällä

(Kirsti Lempiäisen Tampereella 19.3.2015 pitämän luennon  Uusi yliopisto – kritiikistä emansipaatioon,  herättämiä ajatuksia)

Lukiessani Kirsti Lempiäisen luentodioja muistin aineisto-otteen (Laura, Liverpool) kohdalla, että yhdessä kollegani kanssa vedimme Sosiologipäivillä 2012 työryhmän Prekaari onni*. Kyseessä oli ensimmäinen (ja vieläkin ainoa) työryhmän puheenjohtajuus meille molemmille.  Kumpaakin jännitti. Erityisesti jännitti se osaammeko antaa kommentteja ja johtaa keskustelua. Kompetenssi verrattuna konkareihin tuntui vielä silloin varsin ohuelta. 

Kirstillä oli työryhmässämme alustus otsikolla Pätkätyöläisenä yliopistossa. Aikaa on kulunut jo muutama vuosi, joten sisältö ei aivan yksityiskohtaisesti ole painunut mieleeni.  Mutta kytkeytyen Fempeda-kurssin opettaja-teemaan ja erityisesti yhdessä tekemiseen, muistan kuinka Kirsti nousi ylös ja otti ensimmäisen puheenvuoron. Sillä hetkellä mielen ja ruumiin valtasi tunne, että kyllä tämä tästä sujuu. En tarkoita että hän tai kukaan muukaan yleisössä olleista konkareista olisi vienyt ”roolimme” vaan, että tilanne tai pikemmin tila rentoutui.  Ehkä siinä myös jollakin tavalla tuntui kytkeytyvän yhdeksi osaksi feministitutkijoiden verkostoa. Erityisesti kun työryhmän päätyttyä yhdessä alustajaporukan sekä muutaman muun kanssa kävelimme pitkin Kuopion katuja pubiin.  

Mutta tästä sivujuonteesta itse asiaan.

Lempiäinen toi luennossaan esille muun muassa kuinka toimijat ovat uudessa yliopistossa jatkuvassa liikkeessä. Koko ajan on suunnattava lineaarisesti eteenpäin, mutta samanaikaisesti työtä rytmittävät syklit. Myönteisessä mielessä esimerkiksi yllä mainitun kaltaisten konferenssien, joilla on vakiintunut ajankohta, kautta. Konferenssit, seminaarit ja tutkimuspäivät ovat myös paikkoja, joissa voi jakaa kokemuksia, muodostaa verkostoja sekä yhdessä tekemisen paikkoja jatkuvan myllerryksen keskellä. Verkostot toimivat samalla myös turvaverkkoina. Kuten Lempiäinen toi esiin, yliopisto ei välttämättä ole sitoutunut kehenkään yksilöön, mutta yksilö voi olla sitoutunut yliopistoon. Toki yliopisto olemme me, yksilöt, ihmiset, eivätkä pelkät rakenteet.  Yhteisöjä on yliopiston sisällä ollut aina, mutta niiden merkitys lienee kasvanut viimeisten vuosien aikana, jolloin pysyviä työpaikkoja on harvassa ja harvalla.

Kilpailuun osallistuminen eli tutkimusrahoitusten ja pätkätyöpaikkojen haku näyttäytyy osittain kielteisenä. Tietysti itsessään rahoituksen hakeminen uusille projekteille ja tutkimuksille ei ole negatiivista, vaan juurikin lyhyet syklit ja jatkuva epävarmuus jatkosta. Kolmen vuoden yhtämittaiset apurahat ovat käymässä ymmärrykseni mukaan vähiin. Eli yhtäältä sama kaava toistuu tietyissä sykleissä, mutta silti on saatava aikaiseksi paljon hyviä pisteitä tuovia artikkeleita.  Julkaiseminen tietenkin itsessään on ydintoimintaa, mutta arvottaminen taas on tutkimukselle vierasta.  

Kaikesta välittyy kuva kuinka pysähtyminen on vaarallista ja taantumuksellista. Tai ei ole ainakaan vara olla näkymättömissä ”kehittämässä ja rakentamassa kuntoaan” liian kauan, koska silloin ei saa enää kutsua kilpailuun. Eli esimerkiksi mikäli haluaisi tehdä rauhassa väitöskirjaa, ei se käsittääkseni onnistu enää samalla tavalla kuin ennen. Hieman kuten urheilussa. Aiemmin arvokisat olivat se, jonne kaikki tähtäsivät ja joissa näytettiin mitä harjoituskaudella on saatu aikaan. Nyt kisakalenterin täyttää ”lukuvuoden” kestävä maailmancup. Silloin on tehtävä tulosta, jotta sponsorit tulevat tyytyväiseksi, mutta samanaikaisesti olisi myös pidettävä kuntoaan yllä ja huolehdittava myös muusta arjesta. 

Toisaalta tutkija-opettajana on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja opettaa ja toimia siten emansipaattorina. On hyvä antaa tilaa opiskelijoille ja heidän tiedon tuotannolleen. Tutkija-opettaja on uudessa yliopistossa ehkä eräänlainen seitsenottelija. On oltava moniosaaja ja tehtävä kompromisseja ”harjoitusten” suhteen. Toisin sanoen on pohdittava mitä ominaisuuksia on vara kehittää muiden kustannuksella. Jos harjoitutan pedagogista osaamista, onko se pois tutkimuksen teolta, artikkeleilta, jotka tuovat yliopistolle rahaa ja itselle jalansijaa akateemisessa maailmassa? Mutta toisaalta se on hyödyksi tuleville sukupolville.  Saatuja työkaluja voi ottaa opetuksessa käyttöön ja jakaa opiskelijoille. He taas jakavat niitä eteenpäin, lineaarisen syklin mukaisesti.

Merkityksellistä on myös sukupuoli ja muut ulottuvuudet. Mutta jatkaakseni yleisurheilukentällä (täällä sataa lunta ja kaipaan aurinkoa, siksi kesäinen metafora). Naiset voivat osallistua seitsenotteluun ja miehet kymmenotteluun. Toisin sanoen naisilla on vähemmän lajeja kilpailtavana. Yliopistokontekstissa ja toki yhteiskunnassa laajemmin, naissukupuolisilla  on aliedustus tietyillä aloilla, erityisesti siellä missä raha liikkuu.  

(Tarkistaessani työryhmän nimeä, ensimmäisenä osumana oli yliopistomme sivu. Kyseistä sivua ei kuitenkaan enää löytynyt. Käynnissä on parhaillaan brändiuudistus . Uudet nettisivut lanseerattiin hetki sitten ja vanha aineisto on jyrätty uuden tieltä.)

Mukavaa pääsiäistä kaikille!

Nettiaikakauden oppija: silmäilevä hakumoottori?

Julkaisen nyt tällaisen bonustekstin, jota olen kirjoitellut. Ajattelin, että tämä aihe voisi sopia tänne fempedaan


***

Olemme fempedassa sivunneet jonkin verran nettiajan tuomia haasteita ja mahdollisuuksia opetuksessa. Pitääkö kännyköiden ja muiden laitteiden käyttö opetustilanteessa kieltää vai pitäisikö siihen jopa kannustaa? Mitä tapahtuu keskittymiselle ja pitkäjänteiselle asioiden työstämiselle kun some ja erilaiset ohjelmat keskeyttävät ajatusprosessin jatkuvasti? Miten opiskelijat pärjäävät kaiken teknologian ja infoähkyn keskellä ja mikä vaikutus sillä on oppimiseen ja opettamiseen?

Olen itse pohtinut tätä asiaa viime aikoina paljonkin. Olen huomannut, että minun on nykyään vaikeampi keskittyä kirjojen lukemiseen tai ylipäätään yhteen asiaan pitkäjänteisesti. Eri ohjelmien ja tehtävien välillä hyppelemisestä on tullut muodostunut minulle normaali olemisen ja tekemisen tila. Yritän välillä muistella millaista oli vaikkapa opintojeni alussa 2000-luvun alussa, jolloin minulla ei ollut käytössäni kotona nettiä tai edes tietokonetta. Opiskelinko ja opinko eri tavalla? Ainakaan en silmäillyt päivän aikana lukuisia eri nettisivuja ja käyttänyt useaa tietokoneohjelmaa samanaikaisesti. Muistaakseni myös luin kirjoja enemmän.

Edellä mainittuja kysymyksiä käsitellään kirjassa Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme (2010). Nicholas Carrin teos sai alkunsa kysymyksestä: tekeekö google meistä tyhmiä?. Carr oli huomannut, että hänen oli yhä vaikeampi keskittyä pitkäjänteisestä lukemista vaativiin teksteihin ja hän halusi selvittää miksi näin oli. Teoksessa Carr tutkii internetin älyllisiä ja kulttuurisia vaikutuksia ja pohti uhraammeko kykymme lukea ja ajatella syvällisesti käyttäessämme verkkoa? Tuleeko meistä kenties pinnallisempia tiedon käsittelijöitä?

Teoksessa käydään läpi oppimisen ja tiedon tallentamisen historia aina suullisesti kerrotuista kertomuksista tämän päivän somekulttuuriin. Jo 1950-lähtien pystyttiin todentamaan, että kun ihminen oppii, hänen aivoissaan tapahtuu fyysisiä muutoksia. Aivot ovat siis plastiset ja niissä muodostuu jatkuvasti uusia synapseja eli hermoyhteyksiä. Carrin teoksen pointti on, että tiedon jakamisen tapojen muuttuessa, myös kyky omaksua ja muistaa tietoa muuttuu. Toisin sanoen tiedon oppiminen suullisista kertomuksista tai painetusta kirjallisuudesta kehitti aivoja tämän tyyppisen tiedon prosessointiin ja muistamiseen. Netin aikakaudella kenenkään ei tarvitse välttämättä muistaa enää asioita ulkoa, vaan oleellisempaa on oppia silmäilemään nopeasti läpi isoja määriä tietoa ja muistamaan mistä tarvittu tieto milloinkin löytyy.

Silmäilyssä sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta entä jos kaikki lukemisemme muuttuu pelkäksi silmäilyksi? Lukemistavan muuttuminen vaikuttaa aivojen hermosolujen välisiin yhteyksiin ja muovaa samalla myös kykyämme käsitellä ja painaa mieleen tietoa. Carr kysyykin kuinka lopullisia nämä muutokset aivoissa ovat? Käykö niin, että pitkäjänteisten oppimisprosessien ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtäminen ja muistaminen vaikeutuu ja muuttuu lopulta mahdottomaksi ponnistukseksi, johon yhä harvempi kykenee. Carr ei teoksessaan arvota nettiaikakauden tietoa pinnallisemmaksi tai huonommaksi, vaan toteaa, että se on toisenlaista. On eri asia sitten pohtia onko tämä tieto ja tietämisen tapa sitä, mitä haluamme.

Toinen Carrin esille nostama asia nettiaikakauden tietoon liittyen koskee sitä, miten google ja muut informaation hakemiseen ja valitsemiseen käyttämämme työkalut vaikuttavat tapaamme arvottaa ja arvioida tietoa sekä kenties rajoittavat ajatteluamme. Carr kertoo esimerkin sosiologi James Evansista, joka tarkasteli tutkimuksessaan (2008) oliko tieteellisten artikkelien viittaustavassa aiheutunut muutoksia journaalien muuttuessa painetuista verkkojulkaisuiksi. Toisin kuin voisi olettaa, julkaisujen siirtyminen verkkoon ei monipuolistanut viittauksia, vaan tutkijat viittasivat yhä harvempiin artikkeleihin. Vaikka julkaisujen saatavuus parani digitalisoitumisen myötä, informaatiota suodattavat hakutyökalut (kuten google) toimivat tietyn julkaisujoukon suosion vahvistajina. Hakukoneet vakiinnuttivat Evansin mukaan nopeasti konsensuksen siitä, mikä informaatio on tärkeää ja mikä ei. Jokainen tutkijan tekemä klikkaus ja viittaus vahvisti tätä konsensusta. Tiedon nopea silmäileminen netistä sai tutkijat ohittamaan marginaalisempia aiheita käsitteleviä artikkeleita, jotka taas olisivat ehkä tulleet huomatuksi jos tutkija olisi silmäillyt konkreettista painotuotetta. Noh, edellämainitusta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta hakukoneiden vaikutus tiettyjen lähteiden ja tiedon esille nostajana on tiedetty jo pitkään. Tästä tiedon kaventumisesta tulisi olla yhtä lailla huolissaan kuin muutoksesta aivojen oppimis- ja muistamiskyvyssä.

Nicholas Carr: Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme. Terra Cognita, 2010.
(The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains)

Vielä ehtii...

Fempeda-kurssin viimeinen lähitapaaminen on jo takana ja Moodlessa ovat käynnissä jälkiverkon keskustelut. Blogissa on viime viikkoina ollut hiljaisempaa, mutta vielä ehtii tännekin kirjoitella. Tänne on tullut minun mielestäni tosi tärkeitä huomioita ja herättäviä ajatuksia. Kiva että niitä on kerätty näin vähän systemaattisemminkin. Kirjoitetut ajatukset kun tuppaavat elämään pidempään kuin kahvitaukokeskusteluissa ilmaan heitetyt.

Jatkakaa siis ihmeessä bloggaamista ja osallistukaa, kommentoikaa, haastakaa! Ajattelin myös, että en sulje tätä blogia kurssin päätyttyä, joten kurssilaiset voitte jatkossakin kirjata tänne tuumianne. Ja kaikki pääsevät niitä lukemaan.

Hyvää kevään odotusta kaikille!

Kuka saa edustaa yliopistoa ja miten? (L:n blogiteksti)

Kuka saa edustaa yliopistoa ja miten?

 

Yliopistossa toimivat henkilöt usein edustavat kyseistä instituutiota, muissakin kuin yliopistoon suoranaisesti liittyvisä yhteyksissä. Milloin yliopisto ei hyväksy että sen nimeä käytetään? Liittyykö tämä kysymykseen siitä mitä hyvältä opettajalta, tutkijalta tai asiantuntijalta vaaditaan? Jäin miettimään tätä Jyväskylän kasvatustieteen professorin Tapio Puolimatkan tapauksen kohdalla.

 

Jyväskylän kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka on kiistelty hahmo, joka muun muassa kiistää nykyisen evoluutioteorian ja viimeeksi huhtikuussa hän antoi eduskunnalle pyydettäessa lausunnon sukupuolineutraalin avioliittolain vaikutuksista lapsiin, jossa hän kritisoi lakia ja esittää ettei sitä tulisi hyväksyä. Tästä nousi kohu, sillä professori oli käyttänyt viitteitä väärin tai tästä häntä syytetään. Melko poikkeuksellisesti yliopisto teki asiasta tutkintapyynnön mediassa nousseiden kommenttien vuoksi. Sen katsottiin nähtäväksi olevan haitaksi myös Jyväskylän yliopistolle, intituutiolle, jonka nimeä Puolimatka käytti.  

 

Ensinnäkin muutama kommentti kasvatustieteistä. En tunne kovinkaan hyvin, mutta niiden opiskelijoiden kautta, jotka ovat käyneet sukupuolentutkimuksen kursseilla olen havainnut muutamia asioita. Vieläkään ei ole liiaksi sukupuolentutkimuksellista tai sukupuolisensitiivistä näkökulmaa oppiaineessa tai sen sen sisällä. Opiskelijat jotka tulevat vaikkapa opinnäytteidensä kanssa sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa etsimään, meiltä toisesta tiedekunnasta, ovat motivoituneita ja hakevat aidosti välineitä sille miten miten ratkaista ja nostaa esille tiettyjä sukupuolittuneita käytäntöjä vaikkapa tulevissa työtehtävissään. Jos näistä opiskelijoista osakaan on ollut Tapio Puolimatkan oppilaana, on opetuksen sisältö sukupuolittuneista asioista varmasta hieman toisin. Puolimatka toteaa ”Itsekriittisen tiedeyhteisön ideahan on se, että kaikkia käsityksiä voidaan korjata.”[1] Luulen että näitä hänen esittämiä näkemyksiä korjaillaan esimerkiksi sukupuolentutkimuksen oppiaineessa;)

---

[1] http://www.jylkkari.fi/2015/02/vastarannan-professori/

 

Postaan tämän bloggauksen LM:n puolesta vähän etuajassa :).

Väitöskirjan tekijä laskee senttejä muttei tunteja

Kirjoittaessani feministisen yliopistopedagogiikan kurssin blogiin olen ollut palkkatyöstäni 1,5 kuukautta opintovapaalla. Minulla oli onni saada apuraha täysipäiväiseen väitöskirjatyöhön ja olen tästä rahoittajalleni tietysti kiitollinen. Rahaa kuitenkin menee nopeammin kuin sitä tulee.

Erilaisten säätiöiden apurahat mahdollistavat suurimman osan väitöskirjojen toteutumisesta humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla Suomessa. Totta kai osa tohtoriopiskelijoista saa ihan palkkaakin esimerkiksi yliopistojen tohtorikouluilta, mutta eivät läheskään kaikki.

Väitöskirjatyöhön suunnatut apurahat pyörivät siinä 22 000–25 000€ välillä. Siis vuodessa. Ei kovin paha, kyllä sillä selviää, vaikka joillain aloilla samanlaisia summia tienataan kuukaudessa. En kuitenkaan itse halua niille aloille, ja olisi oman blogikirjoituksen tai blogin paikka jos lähtisimme purkamaan eri alojen arvostusta ja niistä maksettuja korvauksia.

Apurahan vertaileminen palkkaan on muutenkin vähän turhaa joidenkin mielestä, koska kyse on erilaisesta tulomuodosta, mutta vertailen silti ihan omaksi kiusakseni. Vertailu antaa perspektiiviä.

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisten ”kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansioiden mediaani oli vuoden 2013 lokakuussa 2 928 euroa”. Keskiarvo puolestaan oli 3 284€. (1)

Kun vähennän vuosiapurahastani lakisääteiset vakuutusmaksut ja ne pienet verot, jotka apurahaani kohdistuu, jää minulle käteen noin 1600€/kk. Ennen vähennyksiä summa on n. 1833€/kk.

Maisterin papereillani saan siis laskutavasta riippuen 1100–1500euroa vähemmän kuussa kuin keskiverto suomalainen. (2) Tässä en huomioi sellaisia tekijöitä, kuin koulutustaso tai sukupuoli.

Olin tietysti tietoinen siitä, etteivät apurahat ole suuria. Tämän takia olin etukäteen ottanut muita töitä täysipäiväsen väitöskirjatyöni rinnalle. Apurahani myöntäjä sallii tietyn verran sivutöitä, joten opetan ensi kuussa yliopistolla sadan hengen luentokurssin. Kyseessä on ensimmäinen massakurssini, joten onneksi jaan vastuun toisen opettajan kanssa. Työstä saan korvausta n. 600€ bruttona.

Opettaminen on osa yliopiston tehtävää ja pidän sitä erittäin tärkeänä, mutta tosiasia myös on, että opetukseen valmistautuminen vie paljon aikaa – etenkin ensikertalaiselta. Kurssin lähestyessä minun pitää tehdä ajanhallinnallisia päätöksiä.

Tähän mennessä olemme kokoustaneet toisen opettajan kanssa, suunnitelleet kurssin sisältöjä ja lukeneet sekä valinneet tekstejä opiskelijoiden luettavaksi. Olen kirjoittanut ensimmäiset pohjat omille luennoilleni ja suunnitellut kurssilla tehtävän ryhmätyön sisältöjä, yrittäen tehdä siitä opiskelijoiden näkökulmasta kiinnostavaa ja pedagogisesti mielekästä. Työtunteja on mennyt kymmeniä.

Feministisen pedagogiikan kurssilla olemme käyneet läpi apuvälineitä, jotka helpottavat hahmottamaan opetusta ja miettineet tapoja tehdä opetuksesta mielenkiintoista, inspiroivaa ja oman näköistä. Kurssi on toisaalta myös saanut ymmärtämään, mitä kaikkea hyvän opetustapahtuman tekeminen edellyttää.

Nämä tiedot mielessäni olen nyt niiden kysymysten äärellä, jossa niin monet opettavat tutkijat ovat olleet ennen minua:
teenkö opiskelijoiden kannalta parhaan mahdollisen kurssin, silläkin riskillä, etten ehdi työstää väitöskirjaani? Vai keskitynkö tutkimiseen, joka on pääasiallinen työtehtäväni, suoriutuen opetuksesta rimaa hipoen? Vai teenkö, kuten niin monet muut akateemiset ja luovun arki-illoista tai viikonlopuista, jotta voin sekä toteuttaa opetusta itseäni tyydyttävällä tasolla ja samanaikaisesti edistää väitöskirjaani?
Nousevathan vuoden 2015 kuukausituloni opetuksen ansiosta 1650 euroon.

****

(1) http://tilastokeskus.fi/til/pra/2013/pra_2013_2014-10-14_tie_001_fi.html
(2) Tämä näkyy myös verotuksessa, joka tasoittaa nettotuloja.

Opetukseen valmistautumisesta

Tällä viikolla ei ole oma vuoroni vaan paikkaan joulukuussa väliin jäänyttä blogivuoroani. Siis jos se, kenen vuoro oikeasti on, ihmettelee miksi täällä kirjoittelen :)

Vuosi 2015 starttasi heti pedagogisella edistysaskeleella. Olen viimein päässyt konkreettisesti opettamaan! Päädyimme oppiaineessa viime vuonna sellaiseen ratkaisuun, että opetamme Sukupuolentutkimuksen klassikot -nimisen seminaarikurssin viiden tutkijan yhteisopetuksena. Yliopistonlehtori koordinoi kurssia ja me muut pidämme kukin kaksi opetuskertaa (eli käsittelemme kaksi klassikkoa kukin).

Omat muistoni kyseisestä kurssista ulottuvat lähes kymmenen vuoden taakse ja opetuskokemusta minulle on kertynyt vain muutaman luennon verran. Niinpä seminaarimuotoinen opetus sekä jännitti että mietitytti. Miten siihen tulisi valmistautua? Onko roolini enemmän keskustelua ohjaava vai luennoinko klassikon taustoista suu vaahdossa? Ja mitä jos opiskelijat eivät ala keskustella ja huoneeseen laskeutuu vaivaannuttava hiljaisuus?  

Meillä Turussa klassikko-opintojakso opetetaan seminaarimuotoisena (ryhmässä max. 20 opiskelijaa), jolloin opetusta on kaksi kertaa viikossa kahden tunnin ajan (vaihtoehtoisesti kohdan voi toki tenttiä tai suorittaa esseenä). Opiskelijat valitsevat opettajien tekemästä listasta itseään kiinnostavan klassikon, johon he perehtyvät paremmin ja jonka he esittelevät muille opiskelijoille (opiskelijat tekevät myös loppuesseensä kyseisestä teoksesta). Joka tapaamiskerralla käsitellään yksi siis klassikko, jonka esittelee yksi tai kaksi opiskelijaa. Kaikki lukevat kyseisestä klassikosta ennalta sovitun kohdan tai luvun. Sitten keskustellaan. Opettaja ohjaa keskustelua, avaa taustoja ja ongelmakohtia.

En ruodi tässä postauksessa itse opetustilannetta sen enempää, sillä opiskelijoilla on luonnollisesti oikeus yksityisyyteen. Sen sijaan ajattelin raportoida opetuskertaan valmistautumisesta, sillä se opetti ehkä enemmän asioita niin opetuksesta kuin sen suunnittelusta kuin itse opetustilanne.

Omalle kohdalleni osui Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli. Valitsin teoksesta luettavaksi saman kohdan minkä opiskelijat olivat aiempinakin vuosina lukeneet (luku Kohtalo). Opetuksessa on käytetty vuoden 1980 suomennosta. Mietin toki, että miksi käytössä on ollut vanha suomennos jos kerta uusikin on olemassa, mutta en kiireessä ryhtynyt pohtimaan asiaa sen enempää vaan luotin aikaisemmin kurssia vetäneiden valmiisiin materiaaleihin.     

No, tutustuessani Beauvoirin teoksen ja ajattelun taustoihin sekä luettuani uuden suomennoksen esipuheen sekä Kohtalo-luvun, tajusin, että valinta ei ollut mikään paras mahdollinen opiskelijoiden kannalta. Vuoden 1980 suomennos ja uusi suomennos vuodelta 2009 ovat kuin kaksi eri teosta! Tämä havahtuminen tapahtui tietenkin päivää ennen opetusta.

Ensinnäkin vuoden 1980 suomennoksesta on Kohtalo-luvusta karsittu pois Beauvoirin filosofisia lähtökohtia selittäviä osuuksia. Biologiset tosiasiat -alalukua on myös lyhennetty reippaasti ja alkuperäisessä teoksessa ollut Psykoanalyytinen selitys -alaluku on jätetty pois kokonaan. Lisäksi Toisen sukupuolen II osassa: Naisen tilanne tänään, Beauvoir laajentaa Kohtalo-luvussa käsiteltyjä teemoja kirjoittaen moniulotteisemmin biologiasta, ruumiillisuudesta ja äitiydestä sekä niihin liittyvistä merkityksistä - eli Kohtalo-luku antaa hyvin suppean kuvan Beuvoirin näkemyksistä. (Tämä kaikki minun olisi varmaankin pitänyt tietää jo siinä vaiheessa kun löimme lukkoon klassikoista luettavia kohtia. Vaan enpä tiennyt.)

Yksittäisen kohdan lukeminen teoksesta, jota on suomentajan ja kustannustoimittajan myötä leikelty sieltä täältä, ei tehnyt mielestäni lainkaan oikeutta niille ajatuksille, mitä Beauvoir esittää teoksessaan Toinen sukupuoli. Ei siis mikään ihme, että luettu kohta herätti opiskelijoissa turhautumista ja ärtymystä. Sinänsä edellä mainitut tunnetilat aktivoivat monipuoliseen ja kriittiseen keskusteluun, myös kielestä, kääntämisestä ja julkaisijan vallasta. Toisesta sukupuolesta olisi kannattanut ehkä lukea jokin aivan muu kohta tai ainakin yhdessä taustoittavan artikkelin tai Sara Heinämaan uuteen suomennokseen kirjoittaman johdannon kanssa.

Näin jälkeenpäin ajattelen, että kokemus oli erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen, vaikka päivää ennen opetusta olo oli hieman toinen. Opettajana en voi tuudittautua siihen, mitä ja miten asiaa on aiemmin opetettu. Minun pitää itse olla selvillä siitä miten rajaan ja taustoitan opettamani asian.

Onko teillä muilla ollut vastaavanlaisia kokemuksia vanhan oppimateriaalin kierrätyksestä tai miten avata jonkun kirjoittajan ajattelua yksittäisen luvun tai artikkelin pohjalta?       

ps. Opiskelijat keskustelivat oikein hyvin.

Intensiivinen sukellus kieleen ja kulttuuriin

Minulla on nyt takanani kuukausi elämistä Viron kauniissa, historiallisessa ja sopivan pienessä yliopistokaupunki Tartossa, jossa vietän perheeni kanssa tämän kevään. Aloitimme asettumisen uuteen kotikaupunkiin kolmen viikon mittaisella intensiivikielikurssilla, jolla joka arkipäivä opiskeltiin viron kieltä kolme tuntia opettajan johdolla ja iltapäivällä kurssiin kuului vapaa-ajan kulttuuriaktiviteetteja kansantanssin opettelusta museokierroksiin.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen täällä päässyt heti soveltamaan oppimaani arjen kohtaamisissa. Oppituntien välissä olevalla tauolla kipaisimme kadun ylitse kohvik Werneriin pyytäen „Mulle kohv ja seenepirugas, palun“. Iltapäivällä haen lapsen päivähoidosta ja hoitaja, joka puhuu ainoastaan viroa kertoo heidän syöneen hommikul kaeraputru, lõuna ajal hernesuppi ja õhtul võileib piimaga. Luen horoskoopit Postmees-lehdestä, kuuntelen paikallisia radiokanavia ja yritän käyttää uutta kieltä niin paljon kuin mahdollista - olen pettynyt aina silloin kun tarjoilija vaihtaa englantiin tai suomeen(!). Oli mukavaa tavata samat naamat joka aamu ja huomata kaikkien kehittyminen ja oppiminen. Kun olimme paikalla samalla porukalla samaan kellonaikaan joka päivä, asetuimme uuteen ympäristöön ja saimme varmasti paremmin elämänrytmistä kiinni sen sijaan, että olisimme käyttäneet tämän kolmen viikon intensiiviajan vain kaupungin ihmettelyyn ja haisteluun itsenäisesti.

Intensiivikurssin, noh se intensiivisyys, ja tiettyyn aiheeseen tiiviisti paneutuminen, antaa PALJON, mutta riskinä on intensiivijaksosta uupuminen ja opitun työntäminen taka-alalle. Nyt kaksi viikkoa omia töitä (suomeksi) tehtyäni, tuntuu kuin jo opittu sanavarasto olisi kadonnut mielestä ja jännittää kuinka ensi viikolla alkavalla II-kielikurssilla pärjään. Ja intensiivioppimiseen tottuneena, mietin ennen kaikkea sitä, kuinka jatkossa osaan opiskella, kun oppitunteja on vain kahdesti viikossa.

Heitänkin teille kysymyksen, miten intensiivikurssi toimii yliopistokontekstissa parhaiten? Esimerkkini intensiivisestä uuteen ympäristöön hyppäämisestä tiiviin kielen ja kulttuurin opiskelun myötä on toisenlainen rutistus kuin monien teoreettisten akateemisten sisältöjen imeminen lyhyessä ajassa. En ole koskaan opettanut intensiivikurssilla, mutta olen ollut opiskelijana muutamilla intensiivikursseilla yliopistourani aikana. Monesti ne ovat olleet sukupuolentutkimuksen kursseja, ja niiden kohdalla on usein kyse siitä, että kurssia pitää vieraileva opettaja, jonka vuoksi aikataulu on niin tiukka. Sellaisissa tilanteissa on itselleni ollut parasta, mikäli opittua on päässyt käyttämään samoin tein esimerkiksi kurssin tehtäviin soveltaen, ettei opittu tieto ole hukkunut intensiivisen väsymyksen alle.

Myös tämä fempeda-kurssimme on intensiivikurssi, sen jakautuessa tiiviisiin työskentelyjaksoihin. Meidän opiskelijoiden kokemus on mielestäni ollut juurikin edellä mainitsemani kaltaista: olemme oppineet paljon lyhyessä ajassa, mutta kaiken sulattaminen vie oman aikansa.

Millaisia kokemuksia teillä on intensiivikursseista, niiden opettamisesta ja sellaisella oppimisesta? Löytyykö feministisestä pedagogiikasta erityisiä välineitä intensiivikurssin vetämiseen?

Ilo = luovuus = muutos

Vuosi sitten osallistuin tohtoriopintoihin kuuluvalle kurssille, jossa yhtenä tehtävänä oli haastatella toista opiskelijaa tämän harrastuksesta, analysoida haastattelu ja lopulta esitellä analyysintulokset muulle ryhmälle. Haastattelua analysoidessa koin suunnatonta riemua ja olin todella innostunut. Olin yllättynyt, sillä omaa tutkimusta tehdessäni on nykyään harvinaisempaa, että pääsisin vastaavanlaiseen tilaan. Jäin myös miettimään syitä tilanteeseen. Enkä keksinyt muuta selitystä kuin sen, että omaa työtä varjostavat sen verran voimakkaat suorituspaineet, että vastaavanlainen luova  hulluus ei ole useinkaan enää mahdollista.


Suorituspaineisiin huomiota kiinnittää myös Kirsti Lempiäinen Sukupuolentutkimus -lehdessä (27:4, 2014) julkaistussa puheenvuorossaan Emansipaatio ja pedagogiikka. Lempiäisen mukaan  suorituspaineiden kanssa kamppailevat yliopisto-opiskelijat tarvitsevat aikaisempaa enemmän emansipaatiota. Lempiäinen ehdottaa, että olisi hyvä pysähtyä pohtimaan opiskelijoiden kanssa sitä, "millaista yliopistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria" haluamme ja myös sitä, millaisessa roolissa itse haluamme tässä kokonaisuudessa olla.


Samaisen asian äärellä liikutaan myös pamfletissa Tuleva yliopisto (2010). Antti Salmisen, Juha Suorannan ja Tere Vadénin kritiikki kohdistuu yliopistojen nykytilaan, jossa tilaa ja aikaa ajatella ei tunnu olevan sen kummemmin opettajilla kuin opiskelijoillakaan. He kuvaavat, kuinka "yliopistojen korporalisoituminen on hävittänyt tietämisen lumouksen". Tietämiseen olennaisesti liittyvästä tietynlaisesta lumoutumisesta kirjoittaa myös bell hooks kirjassa Vapauttava kasvatus. Hooksille juuri hurmioituminen on olennainen osa opettamista ja tietämistä. Hän nostaa oppimisprosessissa keskeisiksi innostuneisuuden, ilon ja läsnäolon, jotka tekevät tiedosta elävää sekä hengittävää.


Lempiäinen kuvaa puheenvuorossaan tilannetta, jossa asiasta kysyttäessä juuri kukaan opiskelijoista ei ollut sitä mieltä, että opiskelemaan voisi tulla vain siksi, että haluaa opiskella. Ovatko juuri innostuneisuus, ilo, läsnäolo sekä tietämisen lumous paenneet suorittajaa? Voisiko luovuudesta, lumoutumisesta ja läsnäolosta löytyä vastarintaa kiireelle ja riittämättömyydelle? Voisiko ilo emansipoida suoritusten loputonta sarkaa kulkevan? Ja lopulta: mistä ja miten ilo sekä tietämisen lumous olisi mahdollista löytää?

Blogi on ajatusten herättelyä ja keskustelua varten

Hei fempedalaiset ja hyvää kuluvaa vuotta Tilburgista, Alankomaista! Vietän täällä kolme kuukautta vierailevana tutkijana ja olen nauttinut tosi paljon siitä, että viimein on aikaa istua alas ja miettiä ja jopa kirjoittaa sellaisia juttuja, joita on kiireessä kaiken opetuksen keskellä vain ehtinyt raapaista. Tämä tutkimukseen keskittyminen tuntuu todella luksukselta, mutta on silti hauskaa, että kiinnekohta opetukseen säilyy fempedan kautta. Kun tänään ekaa kertaa tänä vuonna tulin tänne blogiin, innostuin taas kauheasti. Tosi hienoja postauksia teillä! Se tosin harmittaa, että kommentteja ei ole juuri kirjoiteltu.

Toivoisinkin, että aktivoituisitte oikeasti keskustelemaan täällä. On tosi nuivaa, kun ihmiset kirjoittavat hienoja pohdintoja, ja sitten kukaan ei vastaa.

Kohta on aika aktivoitua myös Moodlessa, mutta täällä toivoisin vapaamuotoisen keskustelun jatkuvan ihan koko ajan ennen Tampereen lähiopetusta.

Kiire!

Minua mietityttää kiire. Opettajilla on kiire, opiskelijoilla on kiire. Entä jos opetustilanteessa ottaa ja pysähtyy hetkeksi? Asia konkretisoitui hyvin viimeisen kurssini yhteydessä, kun kurssipalautteessa opiskelija pohti sitä, miksi pidin heitä luokassa aikataulun mukaisesti, vaikka ”asiat oli jo käsitelty”. Tein sen harkitusti, yhdenlaisena pedagogisena valintana. Ajattelen nimittäin, että on opiskelijoiden etu, jos asioita saa aina välillä pohtia ihan rauhassa. Että voisi harkita ja miettiä. Ehkä jopa kysyä vielä jotakin.

                                             

Luennoilla pysähtyminen voi olla myös opettajalle itselleen hankalaa. Luokan edessä, monien silmäparien katseen kohteena oleminen voi olla kiusallista, vaikeaa. Jos ei jatkuvasti höpötä jotakin ja näytä kalvoja ja suhaa, niin on myös mahdollista, että se näyttäytyy epävarmuutena. Että suunnitelmallisuus puuttuu, kun väliin jää ”turhia” taukoja.

Rauhallisesti etenevä ja välillä pysähtelevä opetus on itselleni sellaista mihin pyrin. En näe järkeä siinä, että luennolla vain ”kaadetaan” tietoa niskaan, aika harva lopulta jaksaa sellaista kuunnellakaan. On tietysti otettava huomioon esimerkiksi osallistujamäärä, mutta itselläni on nyt tässä sen verran pokkaa, että väitän, että spt-opinnoissa harvoin - jos koskaan - tietoa vain siirretään automaatiolla. Tilaa omalle ajattelulle on ja siihen jopa kannustetaan. Näin jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut avata omia ajatuksiani tällaisesta lähestymisestä opettamiseen myös kurssilaisille, mutta ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, että pohdin ja perustelin itselleni, miksi toimin niin kuin toimin.

Opettajaksi oppiminen on käynnissä. Ei kiireellä, vaan hitaasti mutustellen ja käytännön kautta.

Normikriittinen pedagogia: mitä ovat normit?

Kuvan lähde.

Normikriittinen pedagogia on Ruotsissa syntynyt feministisen ja kriittisen pedagogian suuntaus, joka on vielä toistaiseksi melko tuntematon Suomessa. Tästä syystä sen teoreettisesta taustasta ei ole juurikaan kirjoitettu. Tässä kirjoituksessa tarkastelen suuntauksen avainkäsitettä eli normia.

Normeilla tarkoitetaan sosiologiassa yleensä suhteellisen pysyviä sosiaalisia sääntöjä ja käsityksiä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa tietyssä yhteisössä. Queer-teoriassa normilla taas viitataan usein normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen (esim. Michael Warner), joka tuo normin käsitteeseen mukaan ajatuksen normien pakottavasta luonteesta. 

Judith Butler puolestaan näkee normit eräänä väkivallan muotona. Normit eivät vain luo sosiaalista koheesiota vaan ne sulkevat joitakin ihmisiä ulos, ja tällä ulossulkemisella voi olla vakavia ja väkivaltaisia seurauksia (esim. ihmis- ja kansalaisoikeuksien menettäminen fyysisestä väkivallasta puhumattakaan). Butlerin teoreettisena taustana on etenkin Michel Foucault'n ajattelu, jossa normit nähdäään normalisaation näkökulmasta: normit ehdollistavat ja sääntelevät subjektiksi muodostumisen prosessia. 

Normit toisin sanoen pyrkivät määrittämään normaalin ja patologisen rajat. Esimerkiksi oletus binaarisesta sukupuolesta ymmäretään usein tavalliseksi ja normaaliksi - ja siitä poikkeavat nähdään epänormaaleiksi tai jopa (mieli)sairaiksi, kuten tämänhetkinen transsukupuolisten psykiatrinen diagnosointi esimerkiksi osoittaa.

Normi on siis eri asia kuin laki, vaikka jotkin lait saattavatkin pohjautua tietyille normeille (esim. heterouden normi sukulaisuutta tuottavissa laeissa). Normien toiminta kuitenkin ylittää lain ulottuvuuden: esimerkiksi julkisten vessojen sukupuolijakoa ei ole kirjattu lakiin, mutta silti jaon rikkomisesta saattaa seurata - sosiaalinen - rangaistus, joka pahimillaan tarkoittaa väkivaltaa.

Toisin sanoen normit ovat sosiaalisen vallan eräs toimintatapa. Normit ehdollistavat normaalin ja epänormaalin määrittelyitä ja tuottavat käsityksiä siitä, ketkä täyttävät ideaalisen ihmisyyden kriteerit - ja ketkä eivät. Normit toimivat usein risteävästi toisiaan vahvistaen (vrt. intersektionaalisuus): esimerkiksi binaarinen sukupuolioletus, hetero-oletus ja valkoisuuden, keskiluokkaisuuden, nuoruuden sekä vammattomuuden oletus voivat vahvistaa samanaikaisesti tiettyjen ryhmien sosiaalista ulossulkemista.

Normien toimintaa voi olla kuitenkin hankalaa huomata saati sitten kritisoida: ne toimivat piiloisesti ja paljastuvat usein vasta silloin, kun niitä on rikottu. Toisin sanoen hankaluus piilee siinä, että on ehkä helppo nähdä, kuka/ketkä normeja rikkovat (kuka on "erilainen", "poikkeava" tai "ulossuljettu"), mutta vaikeampaa on huomata, miten itse osallistuu normien jokapäiväiseen vahvistamiseen. 

Toisaalta normien haastaminen on hankalaa myös siitä syystä, että normien noudattaminen tuottaa mielihyvän tunnetta niille, jotka pystyvät täyttämään normien vaatimuksia: ne synnyttävät sosiaalista hyväksyntää ja tunteen yhteenkuuluvuudesta. Kuten Sara Ahmed on asiaa havainnollistanut: normien noudattaminen on kuin solahtaisi ihanaan, upottavaan nojatuoliin, josta ei haluaisi nousta ylös.

Normien toiminnassa piilee silti mahdollisuus muutokseen. Esimerkiksi Butler katsoo normien toiminnan perustuvan jatkuvaan toistoon - ja juuri toisto avaa mahdollisuuden myös variaatioon eli toisin toistamiseen. Normit ovat siis pakottavuudestaankin huolimatta historiallisesti ja kulttuurisesti muodostuneita: niihin voi vaikuttaa inhimillisellä toiminnalla.

Mitä tämä voisi tarkoittaa pedagogisesti ajateltuna?

Nähdäkseni normikriittisen pedagogian keskeisimpänä tavoitteena tulisi olla normien toiminnan paljastaminen ja ulossulkevien käytäntöjen kyseenalaistamiseen. Normikriittisesti suuntautunut feministinen opettaja voisi esimerkiksi tarkastella seuraavia kysymyksiä:

• Millä tavalla kouluinstituutio/opetusmenetelmä vakiinnuttaa, suosii ja yhdenmukaistaa tietynlaisia opiskelijoita ja opiskelutapoja ja sulkee ulos toisia? Ja miten tämä osaltaan ruokkii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja marginalisaation muotoja?
• Miten opettajan rooli perustuu tietynlaisille normeille siitä, mitä on olla "opettaja" (esim. tietämisen auktoriteettina ja tiedon testaamisen kontrolloijana)?
• Miten opetuksella voisi purkaa normeja ja edesauttaa kriittisten työkalujen antamista opiskelijoille: voisiko opetus luoda tilaa uusille ajattelutavoille - ja vastarinnalle?