Kilpailua yliopistokentällä

(Kirsti Lempiäisen Tampereella 19.3.2015 pitämän luennon  Uusi yliopisto – kritiikistä emansipaatioon,  herättämiä ajatuksia)

Lukiessani Kirsti Lempiäisen luentodioja muistin aineisto-otteen (Laura, Liverpool) kohdalla, että yhdessä kollegani kanssa vedimme Sosiologipäivillä 2012 työryhmän Prekaari onni*. Kyseessä oli ensimmäinen (ja vieläkin ainoa) työryhmän puheenjohtajuus meille molemmille.  Kumpaakin jännitti. Erityisesti jännitti se osaammeko antaa kommentteja ja johtaa keskustelua. Kompetenssi verrattuna konkareihin tuntui vielä silloin varsin ohuelta. 

Kirstillä oli työryhmässämme alustus otsikolla Pätkätyöläisenä yliopistossa. Aikaa on kulunut jo muutama vuosi, joten sisältö ei aivan yksityiskohtaisesti ole painunut mieleeni.  Mutta kytkeytyen Fempeda-kurssin opettaja-teemaan ja erityisesti yhdessä tekemiseen, muistan kuinka Kirsti nousi ylös ja otti ensimmäisen puheenvuoron. Sillä hetkellä mielen ja ruumiin valtasi tunne, että kyllä tämä tästä sujuu. En tarkoita että hän tai kukaan muukaan yleisössä olleista konkareista olisi vienyt ”roolimme” vaan, että tilanne tai pikemmin tila rentoutui.  Ehkä siinä myös jollakin tavalla tuntui kytkeytyvän yhdeksi osaksi feministitutkijoiden verkostoa. Erityisesti kun työryhmän päätyttyä yhdessä alustajaporukan sekä muutaman muun kanssa kävelimme pitkin Kuopion katuja pubiin.  

Mutta tästä sivujuonteesta itse asiaan.

Lempiäinen toi luennossaan esille muun muassa kuinka toimijat ovat uudessa yliopistossa jatkuvassa liikkeessä. Koko ajan on suunnattava lineaarisesti eteenpäin, mutta samanaikaisesti työtä rytmittävät syklit. Myönteisessä mielessä esimerkiksi yllä mainitun kaltaisten konferenssien, joilla on vakiintunut ajankohta, kautta. Konferenssit, seminaarit ja tutkimuspäivät ovat myös paikkoja, joissa voi jakaa kokemuksia, muodostaa verkostoja sekä yhdessä tekemisen paikkoja jatkuvan myllerryksen keskellä. Verkostot toimivat samalla myös turvaverkkoina. Kuten Lempiäinen toi esiin, yliopisto ei välttämättä ole sitoutunut kehenkään yksilöön, mutta yksilö voi olla sitoutunut yliopistoon. Toki yliopisto olemme me, yksilöt, ihmiset, eivätkä pelkät rakenteet.  Yhteisöjä on yliopiston sisällä ollut aina, mutta niiden merkitys lienee kasvanut viimeisten vuosien aikana, jolloin pysyviä työpaikkoja on harvassa ja harvalla.

Kilpailuun osallistuminen eli tutkimusrahoitusten ja pätkätyöpaikkojen haku näyttäytyy osittain kielteisenä. Tietysti itsessään rahoituksen hakeminen uusille projekteille ja tutkimuksille ei ole negatiivista, vaan juurikin lyhyet syklit ja jatkuva epävarmuus jatkosta. Kolmen vuoden yhtämittaiset apurahat ovat käymässä ymmärrykseni mukaan vähiin. Eli yhtäältä sama kaava toistuu tietyissä sykleissä, mutta silti on saatava aikaiseksi paljon hyviä pisteitä tuovia artikkeleita.  Julkaiseminen tietenkin itsessään on ydintoimintaa, mutta arvottaminen taas on tutkimukselle vierasta.  

Kaikesta välittyy kuva kuinka pysähtyminen on vaarallista ja taantumuksellista. Tai ei ole ainakaan vara olla näkymättömissä ”kehittämässä ja rakentamassa kuntoaan” liian kauan, koska silloin ei saa enää kutsua kilpailuun. Eli esimerkiksi mikäli haluaisi tehdä rauhassa väitöskirjaa, ei se käsittääkseni onnistu enää samalla tavalla kuin ennen. Hieman kuten urheilussa. Aiemmin arvokisat olivat se, jonne kaikki tähtäsivät ja joissa näytettiin mitä harjoituskaudella on saatu aikaan. Nyt kisakalenterin täyttää ”lukuvuoden” kestävä maailmancup. Silloin on tehtävä tulosta, jotta sponsorit tulevat tyytyväiseksi, mutta samanaikaisesti olisi myös pidettävä kuntoaan yllä ja huolehdittava myös muusta arjesta. 

Toisaalta tutkija-opettajana on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja opettaa ja toimia siten emansipaattorina. On hyvä antaa tilaa opiskelijoille ja heidän tiedon tuotannolleen. Tutkija-opettaja on uudessa yliopistossa ehkä eräänlainen seitsenottelija. On oltava moniosaaja ja tehtävä kompromisseja ”harjoitusten” suhteen. Toisin sanoen on pohdittava mitä ominaisuuksia on vara kehittää muiden kustannuksella. Jos harjoitutan pedagogista osaamista, onko se pois tutkimuksen teolta, artikkeleilta, jotka tuovat yliopistolle rahaa ja itselle jalansijaa akateemisessa maailmassa? Mutta toisaalta se on hyödyksi tuleville sukupolville.  Saatuja työkaluja voi ottaa opetuksessa käyttöön ja jakaa opiskelijoille. He taas jakavat niitä eteenpäin, lineaarisen syklin mukaisesti.

Merkityksellistä on myös sukupuoli ja muut ulottuvuudet. Mutta jatkaakseni yleisurheilukentällä (täällä sataa lunta ja kaipaan aurinkoa, siksi kesäinen metafora). Naiset voivat osallistua seitsenotteluun ja miehet kymmenotteluun. Toisin sanoen naisilla on vähemmän lajeja kilpailtavana. Yliopistokontekstissa ja toki yhteiskunnassa laajemmin, naissukupuolisilla  on aliedustus tietyillä aloilla, erityisesti siellä missä raha liikkuu.  

(Tarkistaessani työryhmän nimeä, ensimmäisenä osumana oli yliopistomme sivu. Kyseistä sivua ei kuitenkaan enää löytynyt. Käynnissä on parhaillaan brändiuudistus . Uudet nettisivut lanseerattiin hetki sitten ja vanha aineisto on jyrätty uuden tieltä.)

Mukavaa pääsiäistä kaikille!