Feministisen
pedagogiikan kurssimme seuraavalla jaksolla käsitellään tunteita opettamisessa.
Ajattelin pohtia aihetta jo etukäteen, ilman ennakkokäsitystä siitä, mitä
jaksolla tullaan käsittelemään ja mitä aiheesta on kirjoitettu.
Ensimmäiseksi
tulin ajatelleeksi opettajaa, joka niin sanotusti suhtautuu tunteella
aiheeseensa. Tällaiset opettajat vaikuttavat innostuneilta ja heidän
olemuksensa, tapansa puhua ja elehtiä kertovat, että he pitävät opetettavaa
aihetta tärkeänä. He myös kuuntelevat opiskelijoita ja näyttävät inspiroituvan
heidän ajatuksistaan. Opettajan motivaatio on aina heijastunut myös omaan
opiskelumotivaatiooni. Tunteikas opettaminen tavallaan myös auttaa ankkuroimaan
opetettavat aiheet omiin tunteisiini, jolloin oppimisesta tulee helpompaa:
asiat tuntuvat painuvan mieleen paremmin, jos pystyn jollain lailla myös
kokemaan ne tunnetasolla.
Seuraavaksi
ajatukseni siirtyivät mahdollisiin opettajan kokemiin ”negatiivisiin” tunteisiin
opetustilanteessa. Miten jännitys, stressi tai epävarmuus vaikuttaa opetukseen?
Miten näitä tunteita voisi opetella hallitsemaan, jotta opetustilanteesta
tulisi miellyttävämpi? Toisaalta pohdin myös, onko negatiivisina pidetyt
tunteet välttämättä negatiivia. Onko välttämättä huono asia olla hermostunut
tai ujostella opetustilannetta, vai voiko tällaiset tunteet kääntää myös eduksi?
Ujous ja hermostuneisuushan voivat toisaalta kertoa herkkyydestä, jonka avulla
opettaja saattaa pystyä kuuntelemaan opiskelijoita ja havainnoimaan
opetustilannetta monipuolisemmin ja avoimemmin.
Entä miten se,
miltä opettajan tunteet ehkä näyttävät liittyy opettajan todellisiin
tunteisiin? Mitä jos opettaja esimerkiksi onkin todella innostunut aiheestaan,
vaikka näyttäisi aivan päinvastaiselta? Pohdin myös niitä tekijöitä, jotka
liittyvät opettajan antamaan ”tunnevaikutelmaan”. Varmasti esimerkiksi omalla
äänenkäytöllä ja eleillä on merkitystä. Rauhallinen esiintyminen saattaa
esimerkiksi kertoa rauhallisuudesta, vaikka toisaalta rauhallisuus voi antaa
myös uneliaan vaikutelman. Toisaalta, nopean puheen ja liikehdinnän voi nähdä
hermostuneisuuden mutta myös innokkuuden ja energisyyden merkkinä.
Usein tunteet ja
tunteiden merkitysten tulkinta on myös sukupuolittunutta. Esimerkiksi matalaa
maskuliinista puheääntä saatetaan pitää vakuuttavampana kuin korkeaa. Toisaalta
”tunteiden näyttäminen” saattaa olla naisille sallitumpaa kuin miehille, jos
oletuksena on että naiset yleensäkin kommunikoivat tunteilla ja miehet eivät.
Samalla kuitenkin miesten saattaa joissain tilanteissa olla helpompaa käyttää
tunteikasta esiintymistä retorisena keinona, ehkä koska se on yllättävämpää,
kun taas naisten ”tunteilu” yhdistetään heidän ”luonnolliseen” feminiinisyyteensä.
Naisten toimintaa ja ajattelua voidaan myös tulkita väkisin tunnekehyksen
kautta, esimerkiksi kritiikkiä esittävää naista saatetaan pitää hysteerisenä.
Onko tunteista
puhuminen ja niiden analysointi osana opetusta sitten välttämättä hedelmällistä? Voiko
tunteiden korostaminen feministisen pedagogian kurssilla johtaa esim. sen
sukupuolittuneen oletuksen vahvistamiseen, jonka mukaan naisia ja miehiä
erottavat toistaan tunteet ja järki? Onko minun feministisenä pedagogina ja
naisena pakko pohtia tunteitani ja tunteiden merkitystä opetuksessa vai voinko
keskittyä opetettaviin sisältöihin tunteista piittaamatta? Vai pitäisikö
kysymystä tunteiden merkityksestä lähestyä toisesta näkökulmasta, ja
kyseenalaistaa tunteiden ja järjen sukupuolitettu ja normatiivinen vastakkainasettelu,
ja lähestyä tunteita sen sijaan analyyttisesti ja tunnustaa niiden tärkeä rooli
opetustyössä. Ehkä saan näihin pohdintoihini vastauksia seuraavan
opetusjaksomme kuluessa.
Minusta tunteista puhuminen opetettavien sisältöjen yhteydessä on tärkeä pointti. En minä ainakaan halua antaa opiskelijoille sellaista kuvaa, että akateemiset ihmiset ovat tunteettomia, vain järjellä toimivia kummajaisia. Esimerkiksi kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kurssilla tein opiskelijoille hyvin selväksi, että jännitin aluksi tosi paljon haastatteluja ja kentälle menoa ylipäänsä. Kerroin myös, millaisia käytännön apukeinoja ja ratkaisuja käytin, että pärjäsin jännitykseni kanssa. Lisäksi annoin esimerkkejä siitä, millaisia tunteita haastattelutilanteessa saattaa syntyä. Minusta opetus on huonoa, jos sen jälkeen opiskelijalle jää kuva, että haastattelutilanteen vuorovaikutus olisi jollakin tavalla neutraalia. Kun ei se sitä koskaan ole.
VastaaPoistaMinustakin tunteita on turha salata, ja ainakin itse olen usein kokenut, että epävarmuuden ja jännittämisen tunnustaminen opettajana on auttanut opiskelijoita suhtautumaan minuun enemmän ihmisenä ja ehkä sitä kautta jotkut opettamiseen liittyyvät valtasuhteet ovat hieman horjuneet. Toisaalta opetustilanne ei tietenkään voi myöskään perustua pelkästään opettajien ja opiskelijoiden tunteille. Mutta emotionaalisiakin mukavuusalueita voi olla hyvä kartoittaa opettajankin. Uskon myös, että näistä teemoista keskustellaan paljon Turun lähitapaamisessa ja myös jälkiverkossa. Ja odotan innolla!
VastaaPoistaTunteita voi lähestyä hyvin monesta suunnasta opettamisen ollessa kyseessä. Olet, Heini, kiinnostavasti pohtinut opettajan tunteiden näkymistä ja läsnäoloa opettamisessa. Itseäni ovat ennen kaikkea pohdituttaneet viime aikoina opettajan ja opiskelijan väliset suhteet ja niissä näkyvät tunteet etenkin ohjaustilanteissa. Siinä missä opettajan tunteita opetustilanteissa voi olla haastava tulkita, niin yhtä lailla opiskelijan tunteiden tulkitseminen on vaikeaa. Ainakin itselle tunteiden näkyminen ja näkymättä jääminen opetustilanteissa on se, mihin kiinnitän huomiota, mutta ehkä liian reflektoimattomasti. Tunteisiin kiinnittyminen ja niiden analysoiminen voisi varmasti olla voimavarakin - toisaalta se on asia, mihin ei perinteisesti ole haluttu kiinnittää huomiota. Siksi odotankin innolla tähän jaksoon liittyviä keskusteluja. Itselle tunteet ja niiden läsnäolo tutkimuksessa ja aineistojen parissa on ollut tärkeä tematiikka - vaikka historioitsija tekee useimmiten työtä erilaisten tekstuaalisten aineistojen parissa, kohtaamme samalla lailla tunteita kuin vaikkapa etnografiaa tekevä.
VastaaPoistaHyvää pohdintaa. Olen samaa mieltä yllä kirjoittaneiden kanssa siitä, että tunteiden "paljastaminen" on tärkeä asia. Esimerkiksi juurikin mainituissa menetelmäopinnoissa. Tunteista on hyvä keskustella. Ja tunteita on hyvä oppia tulkitsemaan. Varsinkin mikäli luennoilla on paljon keskustelua ja herkkiä aiheita. On hyvä että tilanteet pystyy läpikäymään ja purkamaan, niin ettei kukaan tunne tulleensa loukatuksi.
VastaaPoistaOnhan se osa ammattitaitoa että pystyy suhtatumaan neutraalisti käsiteltäviin asioihin, mutta pohdin sitä, miten käsitellä omia tunteita tilanteissa, joissa arvomaailmat eivät kohtaa.