Nettiaikakauden oppija: silmäilevä hakumoottori?

Julkaisen nyt tällaisen bonustekstin, jota olen kirjoitellut. Ajattelin, että tämä aihe voisi sopia tänne fempedaan


***

Olemme fempedassa sivunneet jonkin verran nettiajan tuomia haasteita ja mahdollisuuksia opetuksessa. Pitääkö kännyköiden ja muiden laitteiden käyttö opetustilanteessa kieltää vai pitäisikö siihen jopa kannustaa? Mitä tapahtuu keskittymiselle ja pitkäjänteiselle asioiden työstämiselle kun some ja erilaiset ohjelmat keskeyttävät ajatusprosessin jatkuvasti? Miten opiskelijat pärjäävät kaiken teknologian ja infoähkyn keskellä ja mikä vaikutus sillä on oppimiseen ja opettamiseen?

Olen itse pohtinut tätä asiaa viime aikoina paljonkin. Olen huomannut, että minun on nykyään vaikeampi keskittyä kirjojen lukemiseen tai ylipäätään yhteen asiaan pitkäjänteisesti. Eri ohjelmien ja tehtävien välillä hyppelemisestä on tullut muodostunut minulle normaali olemisen ja tekemisen tila. Yritän välillä muistella millaista oli vaikkapa opintojeni alussa 2000-luvun alussa, jolloin minulla ei ollut käytössäni kotona nettiä tai edes tietokonetta. Opiskelinko ja opinko eri tavalla? Ainakaan en silmäillyt päivän aikana lukuisia eri nettisivuja ja käyttänyt useaa tietokoneohjelmaa samanaikaisesti. Muistaakseni myös luin kirjoja enemmän.

Edellä mainittuja kysymyksiä käsitellään kirjassa Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme (2010). Nicholas Carrin teos sai alkunsa kysymyksestä: tekeekö google meistä tyhmiä?. Carr oli huomannut, että hänen oli yhä vaikeampi keskittyä pitkäjänteisestä lukemista vaativiin teksteihin ja hän halusi selvittää miksi näin oli. Teoksessa Carr tutkii internetin älyllisiä ja kulttuurisia vaikutuksia ja pohti uhraammeko kykymme lukea ja ajatella syvällisesti käyttäessämme verkkoa? Tuleeko meistä kenties pinnallisempia tiedon käsittelijöitä?

Teoksessa käydään läpi oppimisen ja tiedon tallentamisen historia aina suullisesti kerrotuista kertomuksista tämän päivän somekulttuuriin. Jo 1950-lähtien pystyttiin todentamaan, että kun ihminen oppii, hänen aivoissaan tapahtuu fyysisiä muutoksia. Aivot ovat siis plastiset ja niissä muodostuu jatkuvasti uusia synapseja eli hermoyhteyksiä. Carrin teoksen pointti on, että tiedon jakamisen tapojen muuttuessa, myös kyky omaksua ja muistaa tietoa muuttuu. Toisin sanoen tiedon oppiminen suullisista kertomuksista tai painetusta kirjallisuudesta kehitti aivoja tämän tyyppisen tiedon prosessointiin ja muistamiseen. Netin aikakaudella kenenkään ei tarvitse välttämättä muistaa enää asioita ulkoa, vaan oleellisempaa on oppia silmäilemään nopeasti läpi isoja määriä tietoa ja muistamaan mistä tarvittu tieto milloinkin löytyy.

Silmäilyssä sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta entä jos kaikki lukemisemme muuttuu pelkäksi silmäilyksi? Lukemistavan muuttuminen vaikuttaa aivojen hermosolujen välisiin yhteyksiin ja muovaa samalla myös kykyämme käsitellä ja painaa mieleen tietoa. Carr kysyykin kuinka lopullisia nämä muutokset aivoissa ovat? Käykö niin, että pitkäjänteisten oppimisprosessien ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtäminen ja muistaminen vaikeutuu ja muuttuu lopulta mahdottomaksi ponnistukseksi, johon yhä harvempi kykenee. Carr ei teoksessaan arvota nettiaikakauden tietoa pinnallisemmaksi tai huonommaksi, vaan toteaa, että se on toisenlaista. On eri asia sitten pohtia onko tämä tieto ja tietämisen tapa sitä, mitä haluamme.

Toinen Carrin esille nostama asia nettiaikakauden tietoon liittyen koskee sitä, miten google ja muut informaation hakemiseen ja valitsemiseen käyttämämme työkalut vaikuttavat tapaamme arvottaa ja arvioida tietoa sekä kenties rajoittavat ajatteluamme. Carr kertoo esimerkin sosiologi James Evansista, joka tarkasteli tutkimuksessaan (2008) oliko tieteellisten artikkelien viittaustavassa aiheutunut muutoksia journaalien muuttuessa painetuista verkkojulkaisuiksi. Toisin kuin voisi olettaa, julkaisujen siirtyminen verkkoon ei monipuolistanut viittauksia, vaan tutkijat viittasivat yhä harvempiin artikkeleihin. Vaikka julkaisujen saatavuus parani digitalisoitumisen myötä, informaatiota suodattavat hakutyökalut (kuten google) toimivat tietyn julkaisujoukon suosion vahvistajina. Hakukoneet vakiinnuttivat Evansin mukaan nopeasti konsensuksen siitä, mikä informaatio on tärkeää ja mikä ei. Jokainen tutkijan tekemä klikkaus ja viittaus vahvisti tätä konsensusta. Tiedon nopea silmäileminen netistä sai tutkijat ohittamaan marginaalisempia aiheita käsitteleviä artikkeleita, jotka taas olisivat ehkä tulleet huomatuksi jos tutkija olisi silmäillyt konkreettista painotuotetta. Noh, edellämainitusta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta hakukoneiden vaikutus tiettyjen lähteiden ja tiedon esille nostajana on tiedetty jo pitkään. Tästä tiedon kaventumisesta tulisi olla yhtä lailla huolissaan kuin muutoksesta aivojen oppimis- ja muistamiskyvyssä.

Nicholas Carr: Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme. Terra Cognita, 2010.
(The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains)