"Blogi jonka melkein (tarkoituksella) unohdin - IN:n kirjoitus

I.N. kirjoittaa (postaan tämän hänen puolestaan):

Blogi jonka melkein (tarkoituksella) unohdin

”Ai niin, kun sinä olit se somevammainen” totesi eräs tuttavani nauraen.

Vain viikkoa myöhemmin toinen ystävänä kysyi minulta perusteluja sille miksi en ole facebookissa. Ymmärrän kyllä olevani antiikkinen, ehkä jopa hieman epäilyttävä kun en hyödynnä sosiaalisen median palveluita; minulle ei ole facebook tiliä, en blogga, en ole instagramissa enkä twitterissä. Siitäkin huolimatta kommentit kummastuttivat. Vammaisella tarkoitettaan henkilöä, joilla on ”pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa” (YK Convention on the Rights of Persons with Disabilities). Sosiaalisesta mediasta on tullut jokapäiväinen viestintäkanava, mutta onko siitä jo tullut niin merkittävä, että sen ulkopuolelle jättäytyminen estää täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen yhteiskuntaan? Voidaanko sosiaalisen median ulkopuolelle tarkoituksella jättäytyviä tai jääneitä vaatia perustelemaan tekemättä jättämisensä?

Postmodernissa feministisessä keskustelussa yksityinen on poliittista, mutta sosiaalisessa mediassa yksityinen on usein ainoastaan julkista. Sosiaalisen median kuvat ja tekstit näyttävät miten arkea ja juhlaa eletään, mitä ruokaa pitää syödä ja miten koti pitää sisustaa. Luonnollisesti vaatimassa on myös markkinavoimat, jotka klikkausten perusteella keräävät tietoa ja lähettävät mainoksia suoraan älylaitteelle jokaisen käyttäjän olohuoneeseen, työhuoneeseen, vessaan, erävaellukselle tai missä käyttäjät ikinä sattuvatkin olemaan. Väärin tekeminen sosiaalisessa mediassa voi olla jopa vaarallisempaa kuin reaalimaailmassa. Väärä mielipide lynkataan ja samoilla vauhdeilla uhataan lynkata myös väärään mielipiteen kirjoittaja. 

 Samaan aikaan varjopuolien kanssa sosiaalisella medialla on valtava voima. Sen avulla on saatu aikaiseksi mielenosoituksia jotka ovat levinneet Kanadasta, Latinalaiseen Amerikkaan, Eurooppaan, Aasiaan ja täyttäneet kadut myös Suomessa. Sen avulla on löydetty vertaistukiverkostoja, puututtu epäkohtiin, vapauduttu vankilasta, saatu apua ja neuvoja ja löydetty puolisoita. Sen avulla on tuotu tutori toisella puolella Eurooppaa läsnä olevaksi luokkahuoneeseen.

Kaikista eduista huolimatta ei ole ongelmatonta napata sosiaalisen median palveluita opetuskäyttöön. Monet palvelut, siitä huolimatta miten viattomilta ne näyttävät tuovat muassaan lieveilmiöitä, joihin ei voi vaikuttaa. Ajatus, että opiskelijoiden pitää jakaa mielipiteitään julkisesti internetissä, tuntuu hurjalta. Tekstit ovat voimakkaita ja niillä voidaan vaikuttaa, mutta vaikuttamisen ja osallistumisen edellytys opintopisteitä vastaan tuntuu liioittelulta jopa feministisen tutkimuksen kentällä.  Jos mielipide on julkinen, se voidaan myös julkisesti avata, repiä kappaleiksi, tuomita ja väärin ymmärtää. Sosiaalinen media on mylly jonka vaikutuksia tai suuntaa ei voi ennakoida, eikä sitä voi pysäyttää. Se voi toimia käyttäjänsä eduksi mutta myös kääntyä tätä vastaan. Harkintaa ja varovaisuutta!

Kilpailua yliopistokentällä

(Kirsti Lempiäisen Tampereella 19.3.2015 pitämän luennon  Uusi yliopisto – kritiikistä emansipaatioon,  herättämiä ajatuksia)

Lukiessani Kirsti Lempiäisen luentodioja muistin aineisto-otteen (Laura, Liverpool) kohdalla, että yhdessä kollegani kanssa vedimme Sosiologipäivillä 2012 työryhmän Prekaari onni*. Kyseessä oli ensimmäinen (ja vieläkin ainoa) työryhmän puheenjohtajuus meille molemmille.  Kumpaakin jännitti. Erityisesti jännitti se osaammeko antaa kommentteja ja johtaa keskustelua. Kompetenssi verrattuna konkareihin tuntui vielä silloin varsin ohuelta. 

Kirstillä oli työryhmässämme alustus otsikolla Pätkätyöläisenä yliopistossa. Aikaa on kulunut jo muutama vuosi, joten sisältö ei aivan yksityiskohtaisesti ole painunut mieleeni.  Mutta kytkeytyen Fempeda-kurssin opettaja-teemaan ja erityisesti yhdessä tekemiseen, muistan kuinka Kirsti nousi ylös ja otti ensimmäisen puheenvuoron. Sillä hetkellä mielen ja ruumiin valtasi tunne, että kyllä tämä tästä sujuu. En tarkoita että hän tai kukaan muukaan yleisössä olleista konkareista olisi vienyt ”roolimme” vaan, että tilanne tai pikemmin tila rentoutui.  Ehkä siinä myös jollakin tavalla tuntui kytkeytyvän yhdeksi osaksi feministitutkijoiden verkostoa. Erityisesti kun työryhmän päätyttyä yhdessä alustajaporukan sekä muutaman muun kanssa kävelimme pitkin Kuopion katuja pubiin.  

Mutta tästä sivujuonteesta itse asiaan.

Lempiäinen toi luennossaan esille muun muassa kuinka toimijat ovat uudessa yliopistossa jatkuvassa liikkeessä. Koko ajan on suunnattava lineaarisesti eteenpäin, mutta samanaikaisesti työtä rytmittävät syklit. Myönteisessä mielessä esimerkiksi yllä mainitun kaltaisten konferenssien, joilla on vakiintunut ajankohta, kautta. Konferenssit, seminaarit ja tutkimuspäivät ovat myös paikkoja, joissa voi jakaa kokemuksia, muodostaa verkostoja sekä yhdessä tekemisen paikkoja jatkuvan myllerryksen keskellä. Verkostot toimivat samalla myös turvaverkkoina. Kuten Lempiäinen toi esiin, yliopisto ei välttämättä ole sitoutunut kehenkään yksilöön, mutta yksilö voi olla sitoutunut yliopistoon. Toki yliopisto olemme me, yksilöt, ihmiset, eivätkä pelkät rakenteet.  Yhteisöjä on yliopiston sisällä ollut aina, mutta niiden merkitys lienee kasvanut viimeisten vuosien aikana, jolloin pysyviä työpaikkoja on harvassa ja harvalla.

Kilpailuun osallistuminen eli tutkimusrahoitusten ja pätkätyöpaikkojen haku näyttäytyy osittain kielteisenä. Tietysti itsessään rahoituksen hakeminen uusille projekteille ja tutkimuksille ei ole negatiivista, vaan juurikin lyhyet syklit ja jatkuva epävarmuus jatkosta. Kolmen vuoden yhtämittaiset apurahat ovat käymässä ymmärrykseni mukaan vähiin. Eli yhtäältä sama kaava toistuu tietyissä sykleissä, mutta silti on saatava aikaiseksi paljon hyviä pisteitä tuovia artikkeleita.  Julkaiseminen tietenkin itsessään on ydintoimintaa, mutta arvottaminen taas on tutkimukselle vierasta.  

Kaikesta välittyy kuva kuinka pysähtyminen on vaarallista ja taantumuksellista. Tai ei ole ainakaan vara olla näkymättömissä ”kehittämässä ja rakentamassa kuntoaan” liian kauan, koska silloin ei saa enää kutsua kilpailuun. Eli esimerkiksi mikäli haluaisi tehdä rauhassa väitöskirjaa, ei se käsittääkseni onnistu enää samalla tavalla kuin ennen. Hieman kuten urheilussa. Aiemmin arvokisat olivat se, jonne kaikki tähtäsivät ja joissa näytettiin mitä harjoituskaudella on saatu aikaan. Nyt kisakalenterin täyttää ”lukuvuoden” kestävä maailmancup. Silloin on tehtävä tulosta, jotta sponsorit tulevat tyytyväiseksi, mutta samanaikaisesti olisi myös pidettävä kuntoaan yllä ja huolehdittava myös muusta arjesta. 

Toisaalta tutkija-opettajana on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja opettaa ja toimia siten emansipaattorina. On hyvä antaa tilaa opiskelijoille ja heidän tiedon tuotannolleen. Tutkija-opettaja on uudessa yliopistossa ehkä eräänlainen seitsenottelija. On oltava moniosaaja ja tehtävä kompromisseja ”harjoitusten” suhteen. Toisin sanoen on pohdittava mitä ominaisuuksia on vara kehittää muiden kustannuksella. Jos harjoitutan pedagogista osaamista, onko se pois tutkimuksen teolta, artikkeleilta, jotka tuovat yliopistolle rahaa ja itselle jalansijaa akateemisessa maailmassa? Mutta toisaalta se on hyödyksi tuleville sukupolville.  Saatuja työkaluja voi ottaa opetuksessa käyttöön ja jakaa opiskelijoille. He taas jakavat niitä eteenpäin, lineaarisen syklin mukaisesti.

Merkityksellistä on myös sukupuoli ja muut ulottuvuudet. Mutta jatkaakseni yleisurheilukentällä (täällä sataa lunta ja kaipaan aurinkoa, siksi kesäinen metafora). Naiset voivat osallistua seitsenotteluun ja miehet kymmenotteluun. Toisin sanoen naisilla on vähemmän lajeja kilpailtavana. Yliopistokontekstissa ja toki yhteiskunnassa laajemmin, naissukupuolisilla  on aliedustus tietyillä aloilla, erityisesti siellä missä raha liikkuu.  

(Tarkistaessani työryhmän nimeä, ensimmäisenä osumana oli yliopistomme sivu. Kyseistä sivua ei kuitenkaan enää löytynyt. Käynnissä on parhaillaan brändiuudistus . Uudet nettisivut lanseerattiin hetki sitten ja vanha aineisto on jyrätty uuden tieltä.)

Mukavaa pääsiäistä kaikille!