Väitöskirjan tekijä laskee senttejä muttei tunteja

Kirjoittaessani feministisen yliopistopedagogiikan kurssin blogiin olen ollut palkkatyöstäni 1,5 kuukautta opintovapaalla. Minulla oli onni saada apuraha täysipäiväiseen väitöskirjatyöhön ja olen tästä rahoittajalleni tietysti kiitollinen. Rahaa kuitenkin menee nopeammin kuin sitä tulee.

Erilaisten säätiöiden apurahat mahdollistavat suurimman osan väitöskirjojen toteutumisesta humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla Suomessa. Totta kai osa tohtoriopiskelijoista saa ihan palkkaakin esimerkiksi yliopistojen tohtorikouluilta, mutta eivät läheskään kaikki.

Väitöskirjatyöhön suunnatut apurahat pyörivät siinä 22 000–25 000€ välillä. Siis vuodessa. Ei kovin paha, kyllä sillä selviää, vaikka joillain aloilla samanlaisia summia tienataan kuukaudessa. En kuitenkaan itse halua niille aloille, ja olisi oman blogikirjoituksen tai blogin paikka jos lähtisimme purkamaan eri alojen arvostusta ja niistä maksettuja korvauksia.

Apurahan vertaileminen palkkaan on muutenkin vähän turhaa joidenkin mielestä, koska kyse on erilaisesta tulomuodosta, mutta vertailen silti ihan omaksi kiusakseni. Vertailu antaa perspektiiviä.

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisten ”kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansioiden mediaani oli vuoden 2013 lokakuussa 2 928 euroa”. Keskiarvo puolestaan oli 3 284€. (1)

Kun vähennän vuosiapurahastani lakisääteiset vakuutusmaksut ja ne pienet verot, jotka apurahaani kohdistuu, jää minulle käteen noin 1600€/kk. Ennen vähennyksiä summa on n. 1833€/kk.

Maisterin papereillani saan siis laskutavasta riippuen 1100–1500euroa vähemmän kuussa kuin keskiverto suomalainen. (2) Tässä en huomioi sellaisia tekijöitä, kuin koulutustaso tai sukupuoli.

Olin tietysti tietoinen siitä, etteivät apurahat ole suuria. Tämän takia olin etukäteen ottanut muita töitä täysipäiväsen väitöskirjatyöni rinnalle. Apurahani myöntäjä sallii tietyn verran sivutöitä, joten opetan ensi kuussa yliopistolla sadan hengen luentokurssin. Kyseessä on ensimmäinen massakurssini, joten onneksi jaan vastuun toisen opettajan kanssa. Työstä saan korvausta n. 600€ bruttona.

Opettaminen on osa yliopiston tehtävää ja pidän sitä erittäin tärkeänä, mutta tosiasia myös on, että opetukseen valmistautuminen vie paljon aikaa – etenkin ensikertalaiselta. Kurssin lähestyessä minun pitää tehdä ajanhallinnallisia päätöksiä.

Tähän mennessä olemme kokoustaneet toisen opettajan kanssa, suunnitelleet kurssin sisältöjä ja lukeneet sekä valinneet tekstejä opiskelijoiden luettavaksi. Olen kirjoittanut ensimmäiset pohjat omille luennoilleni ja suunnitellut kurssilla tehtävän ryhmätyön sisältöjä, yrittäen tehdä siitä opiskelijoiden näkökulmasta kiinnostavaa ja pedagogisesti mielekästä. Työtunteja on mennyt kymmeniä.

Feministisen pedagogiikan kurssilla olemme käyneet läpi apuvälineitä, jotka helpottavat hahmottamaan opetusta ja miettineet tapoja tehdä opetuksesta mielenkiintoista, inspiroivaa ja oman näköistä. Kurssi on toisaalta myös saanut ymmärtämään, mitä kaikkea hyvän opetustapahtuman tekeminen edellyttää.

Nämä tiedot mielessäni olen nyt niiden kysymysten äärellä, jossa niin monet opettavat tutkijat ovat olleet ennen minua:
teenkö opiskelijoiden kannalta parhaan mahdollisen kurssin, silläkin riskillä, etten ehdi työstää väitöskirjaani? Vai keskitynkö tutkimiseen, joka on pääasiallinen työtehtäväni, suoriutuen opetuksesta rimaa hipoen? Vai teenkö, kuten niin monet muut akateemiset ja luovun arki-illoista tai viikonlopuista, jotta voin sekä toteuttaa opetusta itseäni tyydyttävällä tasolla ja samanaikaisesti edistää väitöskirjaani?
Nousevathan vuoden 2015 kuukausituloni opetuksen ansiosta 1650 euroon.

****

(1) http://tilastokeskus.fi/til/pra/2013/pra_2013_2014-10-14_tie_001_fi.html
(2) Tämä näkyy myös verotuksessa, joka tasoittaa nettotuloja.

Opetukseen valmistautumisesta

Tällä viikolla ei ole oma vuoroni vaan paikkaan joulukuussa väliin jäänyttä blogivuoroani. Siis jos se, kenen vuoro oikeasti on, ihmettelee miksi täällä kirjoittelen :)

Vuosi 2015 starttasi heti pedagogisella edistysaskeleella. Olen viimein päässyt konkreettisesti opettamaan! Päädyimme oppiaineessa viime vuonna sellaiseen ratkaisuun, että opetamme Sukupuolentutkimuksen klassikot -nimisen seminaarikurssin viiden tutkijan yhteisopetuksena. Yliopistonlehtori koordinoi kurssia ja me muut pidämme kukin kaksi opetuskertaa (eli käsittelemme kaksi klassikkoa kukin).

Omat muistoni kyseisestä kurssista ulottuvat lähes kymmenen vuoden taakse ja opetuskokemusta minulle on kertynyt vain muutaman luennon verran. Niinpä seminaarimuotoinen opetus sekä jännitti että mietitytti. Miten siihen tulisi valmistautua? Onko roolini enemmän keskustelua ohjaava vai luennoinko klassikon taustoista suu vaahdossa? Ja mitä jos opiskelijat eivät ala keskustella ja huoneeseen laskeutuu vaivaannuttava hiljaisuus?  

Meillä Turussa klassikko-opintojakso opetetaan seminaarimuotoisena (ryhmässä max. 20 opiskelijaa), jolloin opetusta on kaksi kertaa viikossa kahden tunnin ajan (vaihtoehtoisesti kohdan voi toki tenttiä tai suorittaa esseenä). Opiskelijat valitsevat opettajien tekemästä listasta itseään kiinnostavan klassikon, johon he perehtyvät paremmin ja jonka he esittelevät muille opiskelijoille (opiskelijat tekevät myös loppuesseensä kyseisestä teoksesta). Joka tapaamiskerralla käsitellään yksi siis klassikko, jonka esittelee yksi tai kaksi opiskelijaa. Kaikki lukevat kyseisestä klassikosta ennalta sovitun kohdan tai luvun. Sitten keskustellaan. Opettaja ohjaa keskustelua, avaa taustoja ja ongelmakohtia.

En ruodi tässä postauksessa itse opetustilannetta sen enempää, sillä opiskelijoilla on luonnollisesti oikeus yksityisyyteen. Sen sijaan ajattelin raportoida opetuskertaan valmistautumisesta, sillä se opetti ehkä enemmän asioita niin opetuksesta kuin sen suunnittelusta kuin itse opetustilanne.

Omalle kohdalleni osui Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli. Valitsin teoksesta luettavaksi saman kohdan minkä opiskelijat olivat aiempinakin vuosina lukeneet (luku Kohtalo). Opetuksessa on käytetty vuoden 1980 suomennosta. Mietin toki, että miksi käytössä on ollut vanha suomennos jos kerta uusikin on olemassa, mutta en kiireessä ryhtynyt pohtimaan asiaa sen enempää vaan luotin aikaisemmin kurssia vetäneiden valmiisiin materiaaleihin.     

No, tutustuessani Beauvoirin teoksen ja ajattelun taustoihin sekä luettuani uuden suomennoksen esipuheen sekä Kohtalo-luvun, tajusin, että valinta ei ollut mikään paras mahdollinen opiskelijoiden kannalta. Vuoden 1980 suomennos ja uusi suomennos vuodelta 2009 ovat kuin kaksi eri teosta! Tämä havahtuminen tapahtui tietenkin päivää ennen opetusta.

Ensinnäkin vuoden 1980 suomennoksesta on Kohtalo-luvusta karsittu pois Beauvoirin filosofisia lähtökohtia selittäviä osuuksia. Biologiset tosiasiat -alalukua on myös lyhennetty reippaasti ja alkuperäisessä teoksessa ollut Psykoanalyytinen selitys -alaluku on jätetty pois kokonaan. Lisäksi Toisen sukupuolen II osassa: Naisen tilanne tänään, Beauvoir laajentaa Kohtalo-luvussa käsiteltyjä teemoja kirjoittaen moniulotteisemmin biologiasta, ruumiillisuudesta ja äitiydestä sekä niihin liittyvistä merkityksistä - eli Kohtalo-luku antaa hyvin suppean kuvan Beuvoirin näkemyksistä. (Tämä kaikki minun olisi varmaankin pitänyt tietää jo siinä vaiheessa kun löimme lukkoon klassikoista luettavia kohtia. Vaan enpä tiennyt.)

Yksittäisen kohdan lukeminen teoksesta, jota on suomentajan ja kustannustoimittajan myötä leikelty sieltä täältä, ei tehnyt mielestäni lainkaan oikeutta niille ajatuksille, mitä Beauvoir esittää teoksessaan Toinen sukupuoli. Ei siis mikään ihme, että luettu kohta herätti opiskelijoissa turhautumista ja ärtymystä. Sinänsä edellä mainitut tunnetilat aktivoivat monipuoliseen ja kriittiseen keskusteluun, myös kielestä, kääntämisestä ja julkaisijan vallasta. Toisesta sukupuolesta olisi kannattanut ehkä lukea jokin aivan muu kohta tai ainakin yhdessä taustoittavan artikkelin tai Sara Heinämaan uuteen suomennokseen kirjoittaman johdannon kanssa.

Näin jälkeenpäin ajattelen, että kokemus oli erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen, vaikka päivää ennen opetusta olo oli hieman toinen. Opettajana en voi tuudittautua siihen, mitä ja miten asiaa on aiemmin opetettu. Minun pitää itse olla selvillä siitä miten rajaan ja taustoitan opettamani asian.

Onko teillä muilla ollut vastaavanlaisia kokemuksia vanhan oppimateriaalin kierrätyksestä tai miten avata jonkun kirjoittajan ajattelua yksittäisen luvun tai artikkelin pohjalta?       

ps. Opiskelijat keskustelivat oikein hyvin.

Intensiivinen sukellus kieleen ja kulttuuriin

Minulla on nyt takanani kuukausi elämistä Viron kauniissa, historiallisessa ja sopivan pienessä yliopistokaupunki Tartossa, jossa vietän perheeni kanssa tämän kevään. Aloitimme asettumisen uuteen kotikaupunkiin kolmen viikon mittaisella intensiivikielikurssilla, jolla joka arkipäivä opiskeltiin viron kieltä kolme tuntia opettajan johdolla ja iltapäivällä kurssiin kuului vapaa-ajan kulttuuriaktiviteetteja kansantanssin opettelusta museokierroksiin.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen täällä päässyt heti soveltamaan oppimaani arjen kohtaamisissa. Oppituntien välissä olevalla tauolla kipaisimme kadun ylitse kohvik Werneriin pyytäen „Mulle kohv ja seenepirugas, palun“. Iltapäivällä haen lapsen päivähoidosta ja hoitaja, joka puhuu ainoastaan viroa kertoo heidän syöneen hommikul kaeraputru, lõuna ajal hernesuppi ja õhtul võileib piimaga. Luen horoskoopit Postmees-lehdestä, kuuntelen paikallisia radiokanavia ja yritän käyttää uutta kieltä niin paljon kuin mahdollista - olen pettynyt aina silloin kun tarjoilija vaihtaa englantiin tai suomeen(!). Oli mukavaa tavata samat naamat joka aamu ja huomata kaikkien kehittyminen ja oppiminen. Kun olimme paikalla samalla porukalla samaan kellonaikaan joka päivä, asetuimme uuteen ympäristöön ja saimme varmasti paremmin elämänrytmistä kiinni sen sijaan, että olisimme käyttäneet tämän kolmen viikon intensiiviajan vain kaupungin ihmettelyyn ja haisteluun itsenäisesti.

Intensiivikurssin, noh se intensiivisyys, ja tiettyyn aiheeseen tiiviisti paneutuminen, antaa PALJON, mutta riskinä on intensiivijaksosta uupuminen ja opitun työntäminen taka-alalle. Nyt kaksi viikkoa omia töitä (suomeksi) tehtyäni, tuntuu kuin jo opittu sanavarasto olisi kadonnut mielestä ja jännittää kuinka ensi viikolla alkavalla II-kielikurssilla pärjään. Ja intensiivioppimiseen tottuneena, mietin ennen kaikkea sitä, kuinka jatkossa osaan opiskella, kun oppitunteja on vain kahdesti viikossa.

Heitänkin teille kysymyksen, miten intensiivikurssi toimii yliopistokontekstissa parhaiten? Esimerkkini intensiivisestä uuteen ympäristöön hyppäämisestä tiiviin kielen ja kulttuurin opiskelun myötä on toisenlainen rutistus kuin monien teoreettisten akateemisten sisältöjen imeminen lyhyessä ajassa. En ole koskaan opettanut intensiivikurssilla, mutta olen ollut opiskelijana muutamilla intensiivikursseilla yliopistourani aikana. Monesti ne ovat olleet sukupuolentutkimuksen kursseja, ja niiden kohdalla on usein kyse siitä, että kurssia pitää vieraileva opettaja, jonka vuoksi aikataulu on niin tiukka. Sellaisissa tilanteissa on itselleni ollut parasta, mikäli opittua on päässyt käyttämään samoin tein esimerkiksi kurssin tehtäviin soveltaen, ettei opittu tieto ole hukkunut intensiivisen väsymyksen alle.

Myös tämä fempeda-kurssimme on intensiivikurssi, sen jakautuessa tiiviisiin työskentelyjaksoihin. Meidän opiskelijoiden kokemus on mielestäni ollut juurikin edellä mainitsemani kaltaista: olemme oppineet paljon lyhyessä ajassa, mutta kaiken sulattaminen vie oman aikansa.

Millaisia kokemuksia teillä on intensiivikursseista, niiden opettamisesta ja sellaisella oppimisesta? Löytyykö feministisestä pedagogiikasta erityisiä välineitä intensiivikurssin vetämiseen?

Ilo = luovuus = muutos

Vuosi sitten osallistuin tohtoriopintoihin kuuluvalle kurssille, jossa yhtenä tehtävänä oli haastatella toista opiskelijaa tämän harrastuksesta, analysoida haastattelu ja lopulta esitellä analyysintulokset muulle ryhmälle. Haastattelua analysoidessa koin suunnatonta riemua ja olin todella innostunut. Olin yllättynyt, sillä omaa tutkimusta tehdessäni on nykyään harvinaisempaa, että pääsisin vastaavanlaiseen tilaan. Jäin myös miettimään syitä tilanteeseen. Enkä keksinyt muuta selitystä kuin sen, että omaa työtä varjostavat sen verran voimakkaat suorituspaineet, että vastaavanlainen luova  hulluus ei ole useinkaan enää mahdollista.


Suorituspaineisiin huomiota kiinnittää myös Kirsti Lempiäinen Sukupuolentutkimus -lehdessä (27:4, 2014) julkaistussa puheenvuorossaan Emansipaatio ja pedagogiikka. Lempiäisen mukaan  suorituspaineiden kanssa kamppailevat yliopisto-opiskelijat tarvitsevat aikaisempaa enemmän emansipaatiota. Lempiäinen ehdottaa, että olisi hyvä pysähtyä pohtimaan opiskelijoiden kanssa sitä, "millaista yliopistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria" haluamme ja myös sitä, millaisessa roolissa itse haluamme tässä kokonaisuudessa olla.


Samaisen asian äärellä liikutaan myös pamfletissa Tuleva yliopisto (2010). Antti Salmisen, Juha Suorannan ja Tere Vadénin kritiikki kohdistuu yliopistojen nykytilaan, jossa tilaa ja aikaa ajatella ei tunnu olevan sen kummemmin opettajilla kuin opiskelijoillakaan. He kuvaavat, kuinka "yliopistojen korporalisoituminen on hävittänyt tietämisen lumouksen". Tietämiseen olennaisesti liittyvästä tietynlaisesta lumoutumisesta kirjoittaa myös bell hooks kirjassa Vapauttava kasvatus. Hooksille juuri hurmioituminen on olennainen osa opettamista ja tietämistä. Hän nostaa oppimisprosessissa keskeisiksi innostuneisuuden, ilon ja läsnäolon, jotka tekevät tiedosta elävää sekä hengittävää.


Lempiäinen kuvaa puheenvuorossaan tilannetta, jossa asiasta kysyttäessä juuri kukaan opiskelijoista ei ollut sitä mieltä, että opiskelemaan voisi tulla vain siksi, että haluaa opiskella. Ovatko juuri innostuneisuus, ilo, läsnäolo sekä tietämisen lumous paenneet suorittajaa? Voisiko luovuudesta, lumoutumisesta ja läsnäolosta löytyä vastarintaa kiireelle ja riittämättömyydelle? Voisiko ilo emansipoida suoritusten loputonta sarkaa kulkevan? Ja lopulta: mistä ja miten ilo sekä tietämisen lumous olisi mahdollista löytää?

Blogi on ajatusten herättelyä ja keskustelua varten

Hei fempedalaiset ja hyvää kuluvaa vuotta Tilburgista, Alankomaista! Vietän täällä kolme kuukautta vierailevana tutkijana ja olen nauttinut tosi paljon siitä, että viimein on aikaa istua alas ja miettiä ja jopa kirjoittaa sellaisia juttuja, joita on kiireessä kaiken opetuksen keskellä vain ehtinyt raapaista. Tämä tutkimukseen keskittyminen tuntuu todella luksukselta, mutta on silti hauskaa, että kiinnekohta opetukseen säilyy fempedan kautta. Kun tänään ekaa kertaa tänä vuonna tulin tänne blogiin, innostuin taas kauheasti. Tosi hienoja postauksia teillä! Se tosin harmittaa, että kommentteja ei ole juuri kirjoiteltu.

Toivoisinkin, että aktivoituisitte oikeasti keskustelemaan täällä. On tosi nuivaa, kun ihmiset kirjoittavat hienoja pohdintoja, ja sitten kukaan ei vastaa.

Kohta on aika aktivoitua myös Moodlessa, mutta täällä toivoisin vapaamuotoisen keskustelun jatkuvan ihan koko ajan ennen Tampereen lähiopetusta.

Kiire!

Minua mietityttää kiire. Opettajilla on kiire, opiskelijoilla on kiire. Entä jos opetustilanteessa ottaa ja pysähtyy hetkeksi? Asia konkretisoitui hyvin viimeisen kurssini yhteydessä, kun kurssipalautteessa opiskelija pohti sitä, miksi pidin heitä luokassa aikataulun mukaisesti, vaikka ”asiat oli jo käsitelty”. Tein sen harkitusti, yhdenlaisena pedagogisena valintana. Ajattelen nimittäin, että on opiskelijoiden etu, jos asioita saa aina välillä pohtia ihan rauhassa. Että voisi harkita ja miettiä. Ehkä jopa kysyä vielä jotakin.

                                             

Luennoilla pysähtyminen voi olla myös opettajalle itselleen hankalaa. Luokan edessä, monien silmäparien katseen kohteena oleminen voi olla kiusallista, vaikeaa. Jos ei jatkuvasti höpötä jotakin ja näytä kalvoja ja suhaa, niin on myös mahdollista, että se näyttäytyy epävarmuutena. Että suunnitelmallisuus puuttuu, kun väliin jää ”turhia” taukoja.

Rauhallisesti etenevä ja välillä pysähtelevä opetus on itselleni sellaista mihin pyrin. En näe järkeä siinä, että luennolla vain ”kaadetaan” tietoa niskaan, aika harva lopulta jaksaa sellaista kuunnellakaan. On tietysti otettava huomioon esimerkiksi osallistujamäärä, mutta itselläni on nyt tässä sen verran pokkaa, että väitän, että spt-opinnoissa harvoin - jos koskaan - tietoa vain siirretään automaatiolla. Tilaa omalle ajattelulle on ja siihen jopa kannustetaan. Näin jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut avata omia ajatuksiani tällaisesta lähestymisestä opettamiseen myös kurssilaisille, mutta ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, että pohdin ja perustelin itselleni, miksi toimin niin kuin toimin.

Opettajaksi oppiminen on käynnissä. Ei kiireellä, vaan hitaasti mutustellen ja käytännön kautta.

Normikriittinen pedagogia: mitä ovat normit?

Kuvan lähde.

Normikriittinen pedagogia on Ruotsissa syntynyt feministisen ja kriittisen pedagogian suuntaus, joka on vielä toistaiseksi melko tuntematon Suomessa. Tästä syystä sen teoreettisesta taustasta ei ole juurikaan kirjoitettu. Tässä kirjoituksessa tarkastelen suuntauksen avainkäsitettä eli normia.

Normeilla tarkoitetaan sosiologiassa yleensä suhteellisen pysyviä sosiaalisia sääntöjä ja käsityksiä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa tietyssä yhteisössä. Queer-teoriassa normilla taas viitataan usein normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen (esim. Michael Warner), joka tuo normin käsitteeseen mukaan ajatuksen normien pakottavasta luonteesta. 

Judith Butler puolestaan näkee normit eräänä väkivallan muotona. Normit eivät vain luo sosiaalista koheesiota vaan ne sulkevat joitakin ihmisiä ulos, ja tällä ulossulkemisella voi olla vakavia ja väkivaltaisia seurauksia (esim. ihmis- ja kansalaisoikeuksien menettäminen fyysisestä väkivallasta puhumattakaan). Butlerin teoreettisena taustana on etenkin Michel Foucault'n ajattelu, jossa normit nähdäään normalisaation näkökulmasta: normit ehdollistavat ja sääntelevät subjektiksi muodostumisen prosessia. 

Normit toisin sanoen pyrkivät määrittämään normaalin ja patologisen rajat. Esimerkiksi oletus binaarisesta sukupuolesta ymmäretään usein tavalliseksi ja normaaliksi - ja siitä poikkeavat nähdään epänormaaleiksi tai jopa (mieli)sairaiksi, kuten tämänhetkinen transsukupuolisten psykiatrinen diagnosointi esimerkiksi osoittaa.

Normi on siis eri asia kuin laki, vaikka jotkin lait saattavatkin pohjautua tietyille normeille (esim. heterouden normi sukulaisuutta tuottavissa laeissa). Normien toiminta kuitenkin ylittää lain ulottuvuuden: esimerkiksi julkisten vessojen sukupuolijakoa ei ole kirjattu lakiin, mutta silti jaon rikkomisesta saattaa seurata - sosiaalinen - rangaistus, joka pahimillaan tarkoittaa väkivaltaa.

Toisin sanoen normit ovat sosiaalisen vallan eräs toimintatapa. Normit ehdollistavat normaalin ja epänormaalin määrittelyitä ja tuottavat käsityksiä siitä, ketkä täyttävät ideaalisen ihmisyyden kriteerit - ja ketkä eivät. Normit toimivat usein risteävästi toisiaan vahvistaen (vrt. intersektionaalisuus): esimerkiksi binaarinen sukupuolioletus, hetero-oletus ja valkoisuuden, keskiluokkaisuuden, nuoruuden sekä vammattomuuden oletus voivat vahvistaa samanaikaisesti tiettyjen ryhmien sosiaalista ulossulkemista.

Normien toimintaa voi olla kuitenkin hankalaa huomata saati sitten kritisoida: ne toimivat piiloisesti ja paljastuvat usein vasta silloin, kun niitä on rikottu. Toisin sanoen hankaluus piilee siinä, että on ehkä helppo nähdä, kuka/ketkä normeja rikkovat (kuka on "erilainen", "poikkeava" tai "ulossuljettu"), mutta vaikeampaa on huomata, miten itse osallistuu normien jokapäiväiseen vahvistamiseen. 

Toisaalta normien haastaminen on hankalaa myös siitä syystä, että normien noudattaminen tuottaa mielihyvän tunnetta niille, jotka pystyvät täyttämään normien vaatimuksia: ne synnyttävät sosiaalista hyväksyntää ja tunteen yhteenkuuluvuudesta. Kuten Sara Ahmed on asiaa havainnollistanut: normien noudattaminen on kuin solahtaisi ihanaan, upottavaan nojatuoliin, josta ei haluaisi nousta ylös.

Normien toiminnassa piilee silti mahdollisuus muutokseen. Esimerkiksi Butler katsoo normien toiminnan perustuvan jatkuvaan toistoon - ja juuri toisto avaa mahdollisuuden myös variaatioon eli toisin toistamiseen. Normit ovat siis pakottavuudestaankin huolimatta historiallisesti ja kulttuurisesti muodostuneita: niihin voi vaikuttaa inhimillisellä toiminnalla.

Mitä tämä voisi tarkoittaa pedagogisesti ajateltuna?

Nähdäkseni normikriittisen pedagogian keskeisimpänä tavoitteena tulisi olla normien toiminnan paljastaminen ja ulossulkevien käytäntöjen kyseenalaistamiseen. Normikriittisesti suuntautunut feministinen opettaja voisi esimerkiksi tarkastella seuraavia kysymyksiä:

• Millä tavalla kouluinstituutio/opetusmenetelmä vakiinnuttaa, suosii ja yhdenmukaistaa tietynlaisia opiskelijoita ja opiskelutapoja ja sulkee ulos toisia? Ja miten tämä osaltaan ruokkii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja marginalisaation muotoja?
• Miten opettajan rooli perustuu tietynlaisille normeille siitä, mitä on olla "opettaja" (esim. tietämisen auktoriteettina ja tiedon testaamisen kontrolloijana)?
• Miten opetuksella voisi purkaa normeja ja edesauttaa kriittisten työkalujen antamista opiskelijoille: voisiko opetus luoda tilaa uusille ajattelutavoille - ja vastarinnalle?