Minun on ihan kauhean vaikeaa nähdä, että yhden oppimisen
menetelmän laajempi tuntemus ja käyttö yliopistossa voisi parantaa maistereiden
ja/tai tohtoreiden työllistymistä ja vahvistaa heidän työelämätaitojaan. Ongelmalähtöistä
oppimista käytetään laajasti esimerkiksi lääketieteen opinnoissa, ja sinne se
ihan varmasti hyvin sopiikin. Mutta entä humanistisilla ja yhteiskunnallisilla
aloilla, joista Kuusisto ja Mäkinen ovat erityisen huolissaan? Miten
esimerkiksi tasa-arvoon ja sukupuolten eriarvoisuuteen liittyvien kysymysten
tarkastelu voi lähteä ”todellisten ongelmien ehdoilla”, kun usein näitä
ongelmia ei edes tunnisteta ongelmiksi ilman teoreettisten taustojen tai
ainakin aiemman tutkimuskirjallisuuden tuntemista. Mitä tapahtui ajatukselle,
jonka mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria.
Sekä sosiaalityön että lääketieteen opinnot tähtäävät varsin
spesifiin ammattitaitoon ja –pätevyyteen. Se, että näihin ammatteihin kouluttautumisessa
voidaan hyödyntää ongelmalähtöistä oppimista hyvinkin menestyksekkäästi, ei
tarkoita että myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen
generalistit hyötyisivät tästä oppimismenetelmästä. Toisaalta myös näiden generalistien
pitäisi pystyä opiskelemaan ja omaksumaan ongelmalähtöisen oppimisen perusteet
hyvinkin nopeasti ja vaivattomasti oman laaja-alaisen koulutuksensa
perusteella.
Ihan pikahuomautuksena: minulla on semmoinen näppituntuma, että erityisesti sukupuolentutkimuksessa ongelmalähtöinen oppiminen voi toimia tosi hyvin. Kun henkilökohtainen on poliittista ja vähän raaputetaan pinnan alta, niin aika moni huomaa, että omassakin elämässä saattaa olla tilanteita, joissa sukupuoli on vaikuttanut siihen, miten on tullut kohdelluksi. Ja siitä on hyvä lähteä problematisoimaan maatamme tasa-arvon mallimaana, miettimään laajempia yhteyksiä ja syventää teoreettisesti esim. käsitystä sukupuolesta.
VastaaPoistaPikavastauksena: kylläkyllä. Tosin tähän(kään) ongelmalähtöinen oppiminen tuskin on ainoa mahdollinen tai ehkä edes paras oppimismenetelmä, en tiedä. Äkkiseltään tulee mieleen, että esimerkiksi haugilaisen muistelutyön avulla voisi päästä kiinni samoihin asioihin, sitähän on myös käytetty opettamisessa jonkin verran.
VastaaPoistaMutta jos uskotaan Vieraskynän kirjoittajia, ongelmalähtöisen oppimisen avulla opitaan samalla myös työelämätaitoja, ja haugilaisen muistelutyön avulla ehkä sitten ei.
Hei, kiinnostava ja ajankohtainen teema. Kaiken kaikkiaan kai on kyse siitä, että lopultakin aletaan sanoa ääneen se jo kauan totta ollut tilanne, että korkeintaan 1/3 tohtoreista (alasta riippumatta) työllistyy yliopistoihin ja korkeakoululuihin, ainakaan opetus-ja tutkimustöihin. Kuitenkin kaikkien tutkinto valmentaa ensi sijaisesti siihen: on siis kiire saada jotakin sen kaltaisia tohtorien työelämäopintoja, jotka tässä työllistymisessä auttaisivat. Ehkä ongelmalähtöinen oppiminen hyvin käytettynä menetelmänä voisi olla sellainen, ehkä tohtorivaiheen työelämäjaksot, ehkä mentorointi, en tiedä.
VastaaPoistaEn tiedä onko silmä alkanut poimia kaikki työttömiä tohtoreita koskevat jutut nyt kun on itse työttömänä vai mistä johtuu, mutta vaikuttaa siltä kuin akateemisesta työttömyydestä olisi tullut lehdissä ja muuallakin aika suosittu aihe. Yhdenkin naistenlehden toimittaja juuri etsiskeli sähköpostilistoilla työttömiä tohtoreita. En ilmottautunut. Mutta hyvä että aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan.
VastaaPoistaMielenkiintoinen aihe! Itselle tulvii mieleen ajatuksia, joita en tässä kaikkia pysty edes ottamaan esiin. Mietin ongelmalähtöisyyttä työelämän näkökulmasta. Jos oletuksena on se, että opiskelun ongelmalähtöisyys valmentaisi työelämään, onko silloin myös oletuksena, että työelämä on ongelmalähtöistä? Voi kunpa olisikin! Työelämää sanelee valitettavasti usein aivan muut asiat kuin ongelmanratkaisu. Työelämä on usein jäykkärakenteista ja töiden tehtävänkuvat toistavat jotain vanhaa kaavaa, jota ei kyseenalaisteta. Kun esimerkiksi työskentelee kiinteistönhoitajana, on pakko puhaltaa lehtiä, vaikka haluaisi rakentaa komposteja ja haravoida. Tai jos haluaa tehdä sosiaalityötä hädässä olevien perheiden hyväksi, vastaan tulevat liian suuret asiakasmäärät. Esitänkin, että työelämääkin voitaisiin kehittää ongelmalähtöisyyden suuntaan enemmän! Se, miten tämä tapahtuisi, onkin sitten toinen kysymys. Yksi asia, mikä ainakin olisi hyvä muistaa (ja mihin Tuija K ottaa myös blogissaan kantaa), on se, etteivät ongelmat vain ole jossain valmiina ratkaistaviksi, vaan ongelmat pitää myös löytää. Tähän tarvitaan mm. riippumatonta, vapaata ja joskus mielettömältäkin vaikuttavaa tieteellistä tutkimusta ja vapaata ajattelua. Ugh.
VastaaPoistaOngelmalähtöisyyden lisääminen opiskelussa olisi mielestäni hyvä juttu riippumatta siitä tuottaako se työelämävalmiuksia vai ei. Yliopistokoulutuksen suhteesta työelämään ja työelämävalmiuksista puhuminen on lisääntynyt jatkuvasti.
VastaaPoistaJos nyt ihan suoraan sanon mitä ajattelen, niin perinteinen generalistinen humanistinen koulutus ei kyllä paljon anna eväitä yliopiston ulkopuoliseen työelämään. En usko, että ketään palkataan pelkästään maisterin (tai tohtorin) tutkinnon takia - ellei sitten opiskelija lopputyössään ole perehtynyt johonkin sellaiseen aiheeseen, jolla on kytkös työpaikan tarpeisiin tai opiskellut opettajaksi. Maisteri palkataan työhön työkokemuksensa ja muun, opiskelun ohessa hankitun, osaamisensa perusteella.
En tietenkään sano, etteikö koulutuksesta olisi hyötyä: akateemisen asiantuntijuuden hyödyt näkyvät kyllä työelämässä, mutta pidemmällä aikavälillä ja usein ei kovin konkreettisella tasolla. Kriittinen tiedonhankinta, lähdekritiikki ja argumentointi mainittakoon sellaisina taitoina, joita akateeminen koulutus tuottaa ja joiden merkitys avautuu vasta myöhemmin työelämässä (siis, että kaikilla ei tosiaankaan ole näitä taitoja).
Mutta entäs ne työelämätaidot? Jos mietin itseäni ja opiskelukavereitani (opiskelualana taiteiden tutkimus), niin ensimmäisissä työpaikoissa valmistumisen jälkeen on tarvittu muun muassa seuraavia (työelämä)taitoja:
-(projekti)suunnittelu
-www-sivujen suunnittelu ja päivitys
-tiedotus, esiintyminen, luennointi
-erilaisten ohjelmien ja järjestelmien käyttö, sosiaalisen median käyttö
-budjetointi ja talous
-rahoituksen hakeminen
-esimiestaidot
-tapahtuman järjestäminen
-valokuvien ja tekstin käsittely ja taittaminen
-logistiikka, aikatauluttaminen
-arkistotyöskentely
-näyttelyn kuratointi
-kansainvälisen tutkimusverkoston luominen
-kirjoittaminen ja julkaiseminen
Kun edellä olevaa listaa katsoo, niin pari-kolme kohtaa on sellaisia, joihin saa oppia yliopisto-opintojen aikana. Jos katsotaan, että yliopistokoulutuksessa ei näitä taitoja tarvitse opettaa, niin missä sitten? Miksi yliopisto tuottaa työmarkkinoille ihmisiä, joille työnantaja joutuu opettamaan (tai työntekijä itse joutuu opiskelemaan) nämä taidot?
Nykyinen yliopistokoulutus (huom. humanistisen alan ja oman yliopistoni kokemuksiin pohjautuen) on suunniteltu tuottamaan tutkijoita vaikka suurin osa ei tule työllistymään tutkimustehtäviin. Yliopistolle tuntuu olevan se ja sama (ainakin vielä) mitä näille tutkijataidoilla kyllästetyille opiskelijoille valmistumisen jälkeen tapahtuu. Tässä kohtaa voisi vilauttaa taas epätasa-arvon korttia: ilmeisesti yliopiston mielestä opiskelijan tulee itse huolehtia, että hankkii tavalla tai toisella ne taidot, mitä työelämä muodollisen pätevyyden lisäksi vaatii. Tämä suosii extroverttejä, monipuolisia osaajia, uskaltajia. Ne, jotka keskittyvät “vain” opintoihinsa, saavat valmistuttuaan huomata, että pelkällä tutkinnolla ei tee työmarkkinoilla paljoakaan. Lisäksi olen kokenut, että yliopistolla, ainakin omissa lähioppiaineissa, työelämätaitoihin suhtaudutaan ylimielisesti: jonakin, mikä ei yliopistoon kuulu.
Väitän, että työmarkkinoilla ei ole enää sellaisia “asiantuntijatehtäviä”, jonne maisteri voisi suoraan sijoittua. Ei ole assistentteja tai avustajia, jotka tekisivät käytännön työt ja maisteri vain visioisi ja lausuisi asioista syvän tietämyksensä äänellä. Jos yliopistokoulutuksen tehtävänä ei ole tuottaa ammattilaisia nykyajan työmarkkinoille, niin mikä se sitten on? Kuten edellä on jo todettu, tutkimustehtäviin ei työllisty kuin murto-osa valmistuneista.
Yllä esitetty koskee myös tohtoroituneita, yhä enenevissä määrin.
Kiitos Sari tuosta ylläolevasta! Vakavaa ja tärkeää! Vietin tänään aamupäivän meidän tiedekunnan TOPS eli opetussuunnitelma-tilaisuudessa, missä pohdittiin kuinka tiedekuntaneuvostossa hyväksytty suunnitelma, jossa on siis sellaisia tutkintojen osaamistavoitteita kuin "asiantuntijuus ja kyky oppia", "taito ajatella ja tutkia" ja "kommunikaatio- ja yhteistyötaidot" muuttuvat opintojaksojen ja kurssien suunnittelun ja sisällön tasolla todellisuudeksi. Kuulin onnekseni vain vähän ylimielistä puhetta, jonkin verran ymmärtämättömyyttä ja defensiivisyyttä kylläkin. Ja paljon myös aitoa intoa! Tästä on tietysti työelämätaitoihin vielä askeleita, mutta suunta on oikea! Ja mentorointi ym opiskelijoille järjestettävä auttaa myös.
VastaaPoistaMä kyllä ajattelen tekeväni maisterina ajoittain myös asiantuntijatehtäviä (mutta ei, assistentteja tai avustajiahan ei todellakaan ole... ;))
Aiska: Opintohallinnossa ja jopa tiedekunnan tasolla työelämätaitoihin ja opiskelijoiden työelämään sijoittumiseen suhtaudutaankin monesti jo ihan innostuneesti tai ainakin asiaa pidetään tärkeänä. Oppiainetasolla en ole kuitenkaan vielä törmännyt vastaavaan paitsi muutaman yksittäisen henkilön kohdalla, jotka sitten vetävätkin niitä muutamaa hassua "työelämätaito"-kurssia, jotka ovat aina täynnä.
VastaaPoista