Pehmoeläinpedagogiikkaa

Helsingin jakson lähitapaamisessa teimme vierailun käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-torille: ”toiminnallisuutta, aktivoivaa opetusta ja erilaisten teknologioiden opetuskäyttöä tukevaan muunneltavaan oppimisympäristöön” (ks. tarkemmin täältä). Kurssin moodle-keskustelujen perusteella mieleenpainuvin asia vierailussa näyttää olleen pehmokuutioon kätketty mikrofoni. Moni muistelee ihastuksella mikkikuution heittelyä yleisössä. Sitä, miten hauskaan muotoon puettu mikki sai melkein unohtamaan, että kyseessä oli todella mikrofoni. Jotkut ovat kertoneet kokeneensa pehmomikrofonin turvallisuutta tuottaneeksi kapistukseksi. Kun pehmomikkiä piti kaksin käsin sylissä, ei tarvinnut huolehtia minne levottomat kätensä laittaisi ja pehmeä laatikko rintaa vasten toi tavallista turvallisemman fiiliksen esittää kommentteja tai kysymyksiä isossa salissa ja ryhmässä.

Itsekin muistelen pehmomikkiä lämmöllä. Ottaisin sen samantien käyttöön omilla kursseillani. Viime vuosien yliopistopoliittisten kiemuroiden seurauksena opiskelijamäärät ja siten opetusryhmien koot ovat kasvaneet. Samalla on tietenkin kasvanut myös paine massoille suunnattuun opettamiseen, kuten luentosarjoihin. Opettamis- ja oppimiskäsitykset kuitenkin painottavat aiempaa enemmän osallistavaan ja aktivoivaan pedagogiikkaan, myös yliopistossa. Opettajalle ei kuitenkaan ole erityisen helppoa rakentaa esimerkiksi osallistavaa luentoa. Usein suomalaisen peruskoulujärjestelmän läpi käyneet opiskelijat eivät ole siitä aktiivisimmasta ja osallistuvammasta päästä mitä tulee luentotilaisuudessa isossa salissa ääneen puhumiseen. Uskon vakaasti, että pehmomikki toimisi mainiona ilmapiirin vapauttajana ja kielenkantojen avaajana.

Innostuin pehmomikkiasiasta siinä määrin, että tässä päivänä eräänä esitin työyhteisöni lounaskeskustelun yhteydessä ideani pehmoeläinpedagogiikasta. Koska oletettavaa on, ettei Tampereen yliopistoon ihan hetkeen saada pehmomikkiä, voi ottaa käyttöön kotikutoisemmat välineet. Visioin, että seuraavalla vetämälläni luentosarjalla järjestän pehmoeläinpaneelin. Siinä marssitetaan luentosalin eteen joukko pehmoeläimiä, jotka kukin edustavat tiettyä näkökulmaa tai teoreetikkoa luentosarjan teemaan liittyen. Opiskelijat on etukäteen jaettu muutaman hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle on annettu oma näkökulma tai teoreetikko, josta käsin ryhmä on etukäteen valmistellut lyhyen puheen. Yksi opiskelija toimii ryhmän äänenä. Paneelin alkaessa yleisö kääntyy panelisteihin päin, kuten tapana on. Ja niin ensin puhuu Tiikeri, jonka jälkeen jatkaa Kirahvi, Karhu, Poro ja niin edelleen. Kun alkupuheenvuorot on pidetty, jatketaan keskustelulla ja väittelyllä.

Ja hupsis, kun yleisön huomio on suuntautunut pehmoeläinpanelisteihin, voi ehkä jopa unohtaa miten jännittävää mikrofoniin isossa salissa puhuminen on. Samalla ehkä tullaan myös kyseenalaistaneeksi tiedon auktoriteetin asemaa. Koska pehmoeläin ei tietenkään puhu eikä tiedä, ei se myöskään voi olla tietäjä ja tiedon auktoriteetti. Ehkä opiskelijoiden huomio on näin siirrettävissä siihen, miten tietäjä on yleisössä oleva ryhmä ja tilanteessa syntyvä tietäminen on luentosarjalle osallistuvien yhdessä tekemää. Mietin, olisikohan laajemminkin paikallaan miettiä, miten ei-inhimillinen voisi toimia välittäjänä tietämisen prosesseissa ja tietämään opettamisessa.