Roosalta: Keskustelu feministisessä pedagogiikassa

Feministiseen pedagogiikkaan yhdistetään vahvasti vuorovaikutuksellisuus ja dialogin luominen. Näiden tavoitteena on sekä poistaa hierarkia opettajan ja opiskelijan väliltä sekä luoda uutta, yhteisesti tuotettua, tietoa. Suurin osa tämänkin kurssin opiskelijoista varmastikin kokee, että  vuorovaikutuksellisuus on tavoittelemisen arvoinen opetusmuoto. Ja samaa mieltä olen itsekin. Samaan aikaan kurssilla käytyjen keskustelujen yhteydessä on tullut esiin esimerkkejä, jotka hankaloittavat tämän vuorovaikutuksellisuuden näkemistä täysin positiivisena opetusmuotona.

Yksi esimerkki on pariin otteeseen linkitetty artikkeli, joka käsittelee sitä, onko ujoilla ihmisillä tilaa akatemiassa (http://www.timeshighereducation.co.uk/features/no-place-for-introverts-in-the-academy/1/2015836.article). Artikkelin mukaan keskustelu ja puheenvuorojen käyttäminen yhdistetään usein oppimiseen ja niistä on tullut eräänlaisia performatiivisia oletuksia tai odotuksia. Tällaisessa kontekstissa ei näyttäisi olevan tilaa ujolle opiskelijalle, joka oppii muuan muassa aktiivisesti kuuntelemalla, muistiinpanoja kirjoittamalla tai jopa ajattelemalla.

Toinen keskusteluissa esille tullut esimerkki on tilan (epätasa-arvoinen) ottaminen keskustelun aikana. Osa opiskelijoita saattaa ottaa tilaa esimerkiksi voimakkaan luonteensa vuoksi, mutta keskusteluissamme ilmeni myöskin sukupuolen merkitys: naisvoittoisilla kursseilla miehet saattavat ottaa suhteessa paljon enemmän tilaa kuin naiset, vaikka kaikilla olisi varmasti kiinnostavia ja tärkeitä huomioita.

Näiden esimerkkien esiin tuomisen tarkoitus ei tietenkään ole väittää, ettei vuorovaikutuksellisuus ja keskustelu olisi hyödyllisiä feministisen pedagogiikan muotoja. Tarkoituksena on pikemminkin osoittaa, että myös feministinen opetus voi olla paikoitellen puutteellista ja että tämän puutteellisuuden tiedostaminen ja siitä keskusteleminen, esimerkiksi tämän kurssin puitteissa, on tapa edistää ja uudistaa feministisestä pedagogiikasta entistä tasa-arvoisempi ja erilaisuuden huomioon ottavampi pedagogiikan muoto.

-Roosa-

Virheistä ihminen oppii

Eikä kaikkia virheitä tarvitse tehdä itse, vaan oppia voi muidenkin puuhista. Minusta on jotenkin viehättävä ajatus se, että jos tuon esiin omat kömmähdykseni, muiden ei ehkä tarvitse toistaa juuri niitä mokia. Voivat keksiä uusia.

Kaikki alkoi, kun tein väitöskirjaa varten etnografista kenttätyötä, ja kaksi miestä kieltäytyi haastattelusta. Asia jäi vaivaamaan niin, että kirjoitin artikkelin, jossa analysoin mitä tapahtui ennen ja jälkeen, eli millaisiin asioihin haastattelusta kieltäytymiset liittyivät, ja mitä tekemistä sukupuolella oli asian kanssa.

Viimeksi esittelin omia mokiani kvalitatiivisten menetelmien kurssin harjoituksissa. Näytin opiskelijoille lyhyitä pätkiä haastattelulitteraatioista, ja kysyin mitä pätkässä tapahtuu ja mitä he tekisivät toisin. Oli aika jännää olla sillä tavalla esillä, varsinkin kohdissa, joissa opiskelijat purskahtivat nauruun litteraatioita lukiessaan. Nauroivatko he minulle? Ehkä, en tiedä. Toivottavasti heille kuitenkin jäi mieleen, että haastattelutilanteen vuorovaikutuksessa voi tapahtua melkein mitä vaan, eikä kaikki aina mene oppikirjojen ohjeiden mukaan.

Ongelmalähtöisen oppimisen autuus

Sosiaalityön tutkijatohtori Katja Kuusisto ja sosiologian opiskelija Niklas Mäkinen kirjoittivat 22.9.2014 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla yliopistopedagogiikasta otsikolla ”Yliopistojen tulisi vahvistaa opiskelijoiden työelämätaitoja”. Kirjoituksessaan Kuusisto ja Mäkinen ovat huolissaan yliopistokoulutuksen ja työelämän välisestä kuilusta. Ratkaisuksi he esittävät yhdessä tuotettua tietoa sekä ongelmalähtöistä oppimista. He kirjoittavat näin: ”Ongelmalähtöisessä oppimisessa ei lueta ensin kaikkea teoriaa ja sen jälkeen sovelleta, vaan oppiminen käynnistyy todellisen ongelman ehdoilla. Vasta tämän perusteella valikoidaan sopivat käsitteet ja taustakirjallisuus, mikä opettaa teoreettisen tiedon joustavaa hallintaa ja elinikäisen oppimisen taitoja”

Minun on ihan kauhean vaikeaa nähdä, että yhden oppimisen menetelmän laajempi tuntemus ja käyttö yliopistossa voisi parantaa maistereiden ja/tai tohtoreiden työllistymistä ja vahvistaa heidän työelämätaitojaan. Ongelmalähtöistä oppimista käytetään laajasti esimerkiksi lääketieteen opinnoissa, ja sinne se ihan varmasti hyvin sopiikin. Mutta entä humanistisilla ja yhteiskunnallisilla aloilla, joista Kuusisto ja Mäkinen ovat erityisen huolissaan? Miten esimerkiksi tasa-arvoon ja sukupuolten eriarvoisuuteen liittyvien kysymysten tarkastelu voi lähteä ”todellisten ongelmien ehdoilla”, kun usein näitä ongelmia ei edes tunnisteta ongelmiksi ilman teoreettisten taustojen tai ainakin aiemman tutkimuskirjallisuuden tuntemista. Mitä tapahtui ajatukselle, jonka mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria.

Sekä sosiaalityön että lääketieteen opinnot tähtäävät varsin spesifiin ammattitaitoon ja –pätevyyteen. Se, että näihin ammatteihin kouluttautumisessa voidaan hyödyntää ongelmalähtöistä oppimista hyvinkin menestyksekkäästi, ei tarkoita että myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen generalistit hyötyisivät tästä oppimismenetelmästä. Toisaalta myös näiden generalistien pitäisi pystyä opiskelemaan ja omaksumaan ongelmalähtöisen oppimisen perusteet hyvinkin nopeasti ja vaivattomasti oman laaja-alaisen koulutuksensa perusteella.

Penkkiin sidotut

Olen toiselta ammatiltani joogaohjaaja, ja joogan opettamisesta minulla onkin enemmän kokemusta kuin yliopisto-opettamisesta. Viime aikoina olen yrittänyt yhdistää näitä kanta niin, että ohjaan edes ihan pienen hengitys- tai keskittymisharjoituksen niiden yksittäisten luentojen osana, joita olen saanut opettaa. Mitään säännöllistä yliopisto-opetusta minulla ei ole.

Helsingin lähitapaamisessa Naisasialiitto Unionilla tapaamamme Päivi Salmesvuoren innoittamana suunnittelin seuraavan luennon yhteyteen pientä harjoitusta. Kyseessä oli kolmen tunnin luento teemahaastattelusta, ja ajattelin, että 45 minuutin jälkeen olisi hyvä pyytää kaikkia nousemaan ylös penkistä, ottamaan hyvä seisoma-asento ja sitten ohjata muutama venytys.

Olin kuuntelemassa samaisen luentosarjan edellistä luentoa ja tajusin, ettei kaavailemaani harjoitusta ole mahdollista tehdä. Nouseminen ylös penkeistä on liian monimutkainen operaatio, se ei onnistu pienellä vaivalla. Salissa on kääntyvät penkit, joille ihmiset istahtavat ja vetävät edessä olevan penkin selkänojasta eteensä liukuvan pöytälevyn. Pöydälle kukin sitten lastaa sen määrän välineistöä kuin haluaa. Pointti on se, että pöytää ei voi laskea alas tyhjentämättä pöytää, eikä penkistä voi nousta ylös laskematta ensin pöytää alas. Luennon aikana opiskelijat ovat siis kalusteilla sidottuina paikalleen. Puuttuu vain turvavyö.

Pehmoeläinpedagogiikkaa

Helsingin jakson lähitapaamisessa teimme vierailun käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-torille: ”toiminnallisuutta, aktivoivaa opetusta ja erilaisten teknologioiden opetuskäyttöä tukevaan muunneltavaan oppimisympäristöön” (ks. tarkemmin täältä). Kurssin moodle-keskustelujen perusteella mieleenpainuvin asia vierailussa näyttää olleen pehmokuutioon kätketty mikrofoni. Moni muistelee ihastuksella mikkikuution heittelyä yleisössä. Sitä, miten hauskaan muotoon puettu mikki sai melkein unohtamaan, että kyseessä oli todella mikrofoni. Jotkut ovat kertoneet kokeneensa pehmomikrofonin turvallisuutta tuottaneeksi kapistukseksi. Kun pehmomikkiä piti kaksin käsin sylissä, ei tarvinnut huolehtia minne levottomat kätensä laittaisi ja pehmeä laatikko rintaa vasten toi tavallista turvallisemman fiiliksen esittää kommentteja tai kysymyksiä isossa salissa ja ryhmässä.

Itsekin muistelen pehmomikkiä lämmöllä. Ottaisin sen samantien käyttöön omilla kursseillani. Viime vuosien yliopistopoliittisten kiemuroiden seurauksena opiskelijamäärät ja siten opetusryhmien koot ovat kasvaneet. Samalla on tietenkin kasvanut myös paine massoille suunnattuun opettamiseen, kuten luentosarjoihin. Opettamis- ja oppimiskäsitykset kuitenkin painottavat aiempaa enemmän osallistavaan ja aktivoivaan pedagogiikkaan, myös yliopistossa. Opettajalle ei kuitenkaan ole erityisen helppoa rakentaa esimerkiksi osallistavaa luentoa. Usein suomalaisen peruskoulujärjestelmän läpi käyneet opiskelijat eivät ole siitä aktiivisimmasta ja osallistuvammasta päästä mitä tulee luentotilaisuudessa isossa salissa ääneen puhumiseen. Uskon vakaasti, että pehmomikki toimisi mainiona ilmapiirin vapauttajana ja kielenkantojen avaajana.

Innostuin pehmomikkiasiasta siinä määrin, että tässä päivänä eräänä esitin työyhteisöni lounaskeskustelun yhteydessä ideani pehmoeläinpedagogiikasta. Koska oletettavaa on, ettei Tampereen yliopistoon ihan hetkeen saada pehmomikkiä, voi ottaa käyttöön kotikutoisemmat välineet. Visioin, että seuraavalla vetämälläni luentosarjalla järjestän pehmoeläinpaneelin. Siinä marssitetaan luentosalin eteen joukko pehmoeläimiä, jotka kukin edustavat tiettyä näkökulmaa tai teoreetikkoa luentosarjan teemaan liittyen. Opiskelijat on etukäteen jaettu muutaman hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle on annettu oma näkökulma tai teoreetikko, josta käsin ryhmä on etukäteen valmistellut lyhyen puheen. Yksi opiskelija toimii ryhmän äänenä. Paneelin alkaessa yleisö kääntyy panelisteihin päin, kuten tapana on. Ja niin ensin puhuu Tiikeri, jonka jälkeen jatkaa Kirahvi, Karhu, Poro ja niin edelleen. Kun alkupuheenvuorot on pidetty, jatketaan keskustelulla ja väittelyllä.

Ja hupsis, kun yleisön huomio on suuntautunut pehmoeläinpanelisteihin, voi ehkä jopa unohtaa miten jännittävää mikrofoniin isossa salissa puhuminen on. Samalla ehkä tullaan myös kyseenalaistaneeksi tiedon auktoriteetin asemaa. Koska pehmoeläin ei tietenkään puhu eikä tiedä, ei se myöskään voi olla tietäjä ja tiedon auktoriteetti. Ehkä opiskelijoiden huomio on näin siirrettävissä siihen, miten tietäjä on yleisössä oleva ryhmä ja tilanteessa syntyvä tietäminen on luentosarjalle osallistuvien yhdessä tekemää. Mietin, olisikohan laajemminkin paikallaan miettiä, miten ei-inhimillinen voisi toimia välittäjänä tietämisen prosesseissa ja tietämään opettamisessa.