Kiire!

Minua mietityttää kiire. Opettajilla on kiire, opiskelijoilla on kiire. Entä jos opetustilanteessa ottaa ja pysähtyy hetkeksi? Asia konkretisoitui hyvin viimeisen kurssini yhteydessä, kun kurssipalautteessa opiskelija pohti sitä, miksi pidin heitä luokassa aikataulun mukaisesti, vaikka ”asiat oli jo käsitelty”. Tein sen harkitusti, yhdenlaisena pedagogisena valintana. Ajattelen nimittäin, että on opiskelijoiden etu, jos asioita saa aina välillä pohtia ihan rauhassa. Että voisi harkita ja miettiä. Ehkä jopa kysyä vielä jotakin.

                                             

Luennoilla pysähtyminen voi olla myös opettajalle itselleen hankalaa. Luokan edessä, monien silmäparien katseen kohteena oleminen voi olla kiusallista, vaikeaa. Jos ei jatkuvasti höpötä jotakin ja näytä kalvoja ja suhaa, niin on myös mahdollista, että se näyttäytyy epävarmuutena. Että suunnitelmallisuus puuttuu, kun väliin jää ”turhia” taukoja.

Rauhallisesti etenevä ja välillä pysähtelevä opetus on itselleni sellaista mihin pyrin. En näe järkeä siinä, että luennolla vain ”kaadetaan” tietoa niskaan, aika harva lopulta jaksaa sellaista kuunnellakaan. On tietysti otettava huomioon esimerkiksi osallistujamäärä, mutta itselläni on nyt tässä sen verran pokkaa, että väitän, että spt-opinnoissa harvoin - jos koskaan - tietoa vain siirretään automaatiolla. Tilaa omalle ajattelulle on ja siihen jopa kannustetaan. Näin jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut avata omia ajatuksiani tällaisesta lähestymisestä opettamiseen myös kurssilaisille, mutta ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, että pohdin ja perustelin itselleni, miksi toimin niin kuin toimin.

Opettajaksi oppiminen on käynnissä. Ei kiireellä, vaan hitaasti mutustellen ja käytännön kautta.