Tänä syksynä olen opettanut eri vaiheissa olevia opiskelijoita tutkijan työhön kulttuurihistorian oppiaineessa. Ensimmäistä kertaa töitä on ollut ohjauksessa jo kandivaiheesta graduun ja sitä kautta väitöskirjaohjaukseen. Tämä on tarjonnut antoisan näköalan eri vaiheiden ohjausprosesseihin, mutta ollut toki myös haastavaa. Usein seminaarin alkaessa täytyy hetki keskittyä ja miettiä, onko tässä kyse nyt kandiseminaarityöstä vai väitöskirjasta – ohjaus ja työhön kohdistuvat vaatimukset on, totta kai, asetettava tason mukaan.
Kandivaiheessa on
muistutettava jatkuvasti itseään - ja opiskelijoita - perusasioista, minne ne sivunumerot
laitetaan, miten teen alaviitteen, miten lähdeluettelo laaditaan, mitä siihen
johdantoon kuuluu, mikä on dispositio. Ei ole lainkaan huono asia istua
perusasioiden äärelle itsekin. Tärkeää on, että ensimmäinen opinnäytetyö tulee
tehtyä edes jotakuinkin historiantutkimuksen perusnäkemysten mukaan, rimaa
ei ole tarpeen asettaa liian korkealle, koska niin monella tämä on se
ensimmäinen suuri, myös ahdistusta aiheuttava koetinkivi opiskeluissa. Kandityön tulee opettaa perustaidot, sen on luotava vankka pohja, jolle on helppo lähteä sitten rakentamaan huomattavasti vaativampaa gradutyötä. Pohjatyön puute näkyy graduvaiheen seminaarissa nimittäin heti. Kandiseminaarissa sanansa
on asetettava huolella, oltava lempeän kannustava, mutta opetettava myös
tieteellisen kritiikin perusteisiin ja haastavienkin kommenttien vastaanottamiseen. Tieteellistä keskustelua ja töiden kommentointiakin pitäisi oppia.
Mitä varhemmin oppii
ottamaan palautetta vastaan, sen parempi tulee varmasti myös graduvaiheen prosessi
olemaan. Väitöskirjavaiheessa kritiikin vastaanottaminen ja oman työn
edistäminen erilaisen palautteen kautta on äärimmäisen tärkeää. Ja samalla
äärimmäisen vaikeaa. Omassa oppiaineessani, kulttuurihistoriassa, hyvin moni
suuntautuu jo varhain tutkijuuteen. Suuret jatko-opiskelijamäärämme kertonevat
siitä, että tämä alana houkuttelee juuri tutkijuuteen orientoituneita
opiskeilijoita. Uskoisin, että osansa on myös tiiviillä ohjausprosessilla, joka
on ominaista oppiaineellemme erilaisista temaattisista graduryhmistä
jatko-opintojen tutkimusryhmärakenteisiin. Silti usein se tärkein, ja vaikein,
jää syrjään. Miten opettaa tutkijuutta, johon liittyy monien käytännön taitojen
lisäksi juuri tämä kritiikin vastaanottamisen kyky siten, että se ei nujertaisi
tai veisi työltä sen persoonallista pohjaa, vaan kehittäisi sitä eteenpäin ja
opettaisi tekijäänsä myös näkemään omat rajoituksena ja sen, miten niitä voi
myös ylittää. Yhtä vaikeaa on tällaisen ohjaamisen opettelu, saatikka sitten itse oppia rakentavalla tavalla vastaanottamaan palautetta omista töistään – se taitaa olla
yksi elinikäisen oppimisen haaste tällä alalla.
Vaativien ohjausseminaarien vetämisessä suuri apu yhteisopettajuus. Vedän sekä graduvaiheen teemaseminaaria että jatko-opintojen tutkimusryhmää yhdessä kollegan kanssa. Yhteisopettajuus jakaa vastuuta, tuottaa luontevammin keskustelevan ilmapiirin seminaariin ja ennen muuta mahdollistaa kaiken puimisen jonkun toisen kanssa. Yhteisopettajuus voi olla myös mentorointia opettajien kesken. Opetusta tapahtuu siis moneen suuntaan.
Opettajan näkökulmasta
erityisen vaikeaa eri tutkimusvaiheiden ohjausprosesseissa on löytää sopivia rajoja siihen, miten tutkimusta voi tehdä,
miten voi tehdä persoonallisia valintoja ja silti pitäytyä myös
tieteenalan ehtojen sisällä. Miten olla innovatiivinen ja samalla uskottava? Mahdollisuuksien ja rajojen väliset liukumat ovat
usein veteenpiirrettyjä viivoja – onneksi on sentään nootit, joissa säännöt
ovat suhteellisen yksiselitteisiä. Vaikka eivät kyllä sielläkään läheskään
aina.
Kiitos Maarit tärkeästä tekstistäsi. Se herätti paljon ajatuksia, mutta kommentoin tässä nyt vain tuota palautteen vastaanottamisen vaikeutta. Nykyisin saamansa palautteen osaa ottaa pikemminkin lahjana kuin rangaistuksena: osaa arvostaa sitä, että joku on paneutunut työhöni ja tekee ehdotuksia sen parantamiseksi. Aiemmin sitä oli jotenkin puolustusasemissa. Mielestäni sellainen seminaarikäytäntö, jossa on yksi alustaja ja yksi tai kaksi opponenttia, vahvistaa tuota asetelmaa, jossa tekstin muille luettavaksi antanut helposti alkaa puolustautua: "minähän kirjoitin tuosta asiasta" tai "olin kirjoittanut mutta sitten jouduin ottamaan sen pois pituuden ylittyessä", siis omaan kuoreen sulkeutumista.
VastaaPoistaOlen joissakin omissa ohjausseminaareissani pyrkinyt välttämään tätä siten, että olen pyytänyt ihmisiä kertomaan omin sanoin, ilman paperia, lyhyesti siitä mitä he tutkivat. Tällaiseen spontaaniin kerrontaan on helpompi kuulijoidenkin päästä mukaan, ja esittelijälle itselleenkin saattaa aueta jotakin uutta omasta aiheestaan, kun hän ei vain tukeudu paperinsa muotoiluihin vaan kertoo vapaammin tutkimusideastaan ja -asetelmastaan.
Samalla korostuu tutkimuksen prosessinomaisuus ja kyseenalaistuu ajatus, että seminaaripaperin pitäisi olla valmis tuotos, jota sitten vain arvostellaan sen sijaan, että mietittäisiin kirjoitusprosessia ja esitelmää vain yhtenä sen vaiheena. Silloin ehkä ohjattava rohkaistuu kysymään kysymyksiä, jotka jäisivät valmista paperia käsiteltäessä jotenkin taustalle, kun kaikki olettavat, että kaikki (muut) osaavat helposti hahmottaa esimerkiksi epistemologian ja metodien suhteet.
Ja vielä: tuo ajatuksesi yhteisopetuksesta sen konkretisoijana, että opetusta (ja toki myös oppimista!) tapahtuu moneen suuntaan, on tärkeä. Sen takia pidän itse ohjaustapaamisista, joissa on eri vaiheiden opiskelijoita, parhaimmillaan vaikka graduntekijöistä (miksei kandityön tekijöistä alkaen) varttuneisiin tutkijoihin. Harvoin varmaan on niin, että tuollaisissa keskusteluissa vain noviisit oppivat :).
Kiitos Maarit hyvästä tekstistä! Olen täysin samaa mieltä, että kyky ottaa vastaan palautetta ja käyttää sitä hyödyksi oman ajattelun kehittämisessä ovat tärkeitä taitoja. Jäin miettimään, että tutkijuuteen opettelussa olisi tärkeä miettiä myös sitä, miten rakentavaa palautetta annetaan. Ajattelisin, että Tuijan kommentissa esiin tuleva tutkimuksen prosessinomaisuuden korostuminen voisi olla yksi tapa puuttua huonoihin palautteenantomalleihin. Jos opiskelijat ymmärtäisivät ensimmäisistä seminaaritöistä lähtien, että kyse on prosessista, ainakin turha pikkuvirheisiin keskittyminen jäisi pois. Ehkä seminaareissa olisi kuitenkin hyvä käyttää aikaa myös siihen, että keskusteltaisiin yhdessä hyvän palautteenannon tavoista.
VastaaPoista