Tunteet opettamisessa

Feministisen pedagogiikan kurssimme seuraavalla jaksolla käsitellään tunteita opettamisessa. Ajattelin pohtia aihetta jo etukäteen, ilman ennakkokäsitystä siitä, mitä jaksolla tullaan käsittelemään ja mitä aiheesta on kirjoitettu.

Ensimmäiseksi tulin ajatelleeksi opettajaa, joka niin sanotusti suhtautuu tunteella aiheeseensa. Tällaiset opettajat vaikuttavat innostuneilta ja heidän olemuksensa, tapansa puhua ja elehtiä kertovat, että he pitävät opetettavaa aihetta tärkeänä. He myös kuuntelevat opiskelijoita ja näyttävät inspiroituvan heidän ajatuksistaan. Opettajan motivaatio on aina heijastunut myös omaan opiskelumotivaatiooni. Tunteikas opettaminen tavallaan myös auttaa ankkuroimaan opetettavat aiheet omiin tunteisiini, jolloin oppimisesta tulee helpompaa: asiat tuntuvat painuvan mieleen paremmin, jos pystyn jollain lailla myös kokemaan ne tunnetasolla.

Seuraavaksi ajatukseni siirtyivät mahdollisiin opettajan kokemiin ”negatiivisiin” tunteisiin opetustilanteessa. Miten jännitys, stressi tai epävarmuus vaikuttaa opetukseen? Miten näitä tunteita voisi opetella hallitsemaan, jotta opetustilanteesta tulisi miellyttävämpi? Toisaalta pohdin myös, onko negatiivisina pidetyt tunteet välttämättä negatiivia. Onko välttämättä huono asia olla hermostunut tai ujostella opetustilannetta, vai voiko tällaiset tunteet kääntää myös eduksi? Ujous ja hermostuneisuushan voivat toisaalta kertoa herkkyydestä, jonka avulla opettaja saattaa pystyä kuuntelemaan opiskelijoita ja havainnoimaan opetustilannetta monipuolisemmin ja avoimemmin.

Entä miten se, miltä opettajan tunteet ehkä näyttävät liittyy opettajan todellisiin tunteisiin? Mitä jos opettaja esimerkiksi onkin todella innostunut aiheestaan, vaikka näyttäisi aivan päinvastaiselta? Pohdin myös niitä tekijöitä, jotka liittyvät opettajan antamaan ”tunnevaikutelmaan”. Varmasti esimerkiksi omalla äänenkäytöllä ja eleillä on merkitystä. Rauhallinen esiintyminen saattaa esimerkiksi kertoa rauhallisuudesta, vaikka toisaalta rauhallisuus voi antaa myös uneliaan vaikutelman. Toisaalta, nopean puheen ja liikehdinnän voi nähdä hermostuneisuuden mutta myös innokkuuden ja energisyyden merkkinä.

Usein tunteet ja tunteiden merkitysten tulkinta on myös sukupuolittunutta. Esimerkiksi matalaa maskuliinista puheääntä saatetaan pitää vakuuttavampana kuin korkeaa. Toisaalta ”tunteiden näyttäminen” saattaa olla naisille sallitumpaa kuin miehille, jos oletuksena on että naiset yleensäkin kommunikoivat tunteilla ja miehet eivät. Samalla kuitenkin miesten saattaa joissain tilanteissa olla helpompaa käyttää tunteikasta esiintymistä retorisena keinona, ehkä koska se on yllättävämpää, kun taas naisten ”tunteilu” yhdistetään heidän ”luonnolliseen” feminiinisyyteensä. Naisten toimintaa ja ajattelua voidaan myös tulkita väkisin tunnekehyksen kautta, esimerkiksi kritiikkiä esittävää naista saatetaan pitää hysteerisenä.

Onko tunteista puhuminen ja niiden analysointi osana opetusta sitten välttämättä hedelmällistä? Voiko tunteiden korostaminen feministisen pedagogian kurssilla johtaa esim. sen sukupuolittuneen oletuksen vahvistamiseen, jonka mukaan naisia ja miehiä erottavat toistaan tunteet ja järki? Onko minun feministisenä pedagogina ja naisena pakko pohtia tunteitani ja tunteiden merkitystä opetuksessa vai voinko keskittyä opetettaviin sisältöihin tunteista piittaamatta? Vai pitäisikö kysymystä tunteiden merkityksestä lähestyä toisesta näkökulmasta, ja kyseenalaistaa tunteiden ja järjen sukupuolitettu ja normatiivinen vastakkainasettelu, ja lähestyä tunteita sen sijaan analyyttisesti ja tunnustaa niiden tärkeä rooli opetustyössä. Ehkä saan näihin pohdintoihini vastauksia seuraavan opetusjaksomme kuluessa.