Sienistä ja feministisestä pedagogiikasta

Lupasin Helsingissä kirjoittaa feministisestä pedagogiikasta ja sienistä. Ja ellei se tästä tekstistä muuten käy ilmi, en ota tätä tehtävää kovin vakavasti;-). Kuten moni muukin, olen oppinut sienestämään lapsena äidin kanssa metsässä kulkiessa. Naistapaista toimintaahan se oli, yleensä metsässä oli mukana äidin naispuolisia ystäviä, ja sienireissun jälkeen kokoonnuttiin jonkun luokse perkaamaan ja syömään sieniä. Miehet söivät sieniä jos söivät, monella taisi olla jonkinlainen kammo sienien tekstuuria kohtaan. Psykoanalyytikko sanoisi tähän, että sieni ruuaksi kypsennettynä epämääräisessä pehmeydessään ja limaisuudessaan muistuttaa naisen ruumista, ja voisi täten olla abjekti juuri siksi.

Tärkeä osa sienestämistä olivat evästauot ja jutustelu tienpenkalla auton takaboksi auki. Reissuilla poimittiin marjoja myös, mutta itse en ole koskaan innostunut sellaisesta nyhräämisestä, laajemmat kokonaisuudet miellyttivät jo silloin. Pohjoisen sienimetsät tarjosivat tatteja, haperoita, rouskuja ja lampaankääpiä, mutta sellaisiin hienouksiin kuin suppilovahvero tai kantarelli tutustuin vasta etelään muuttaessani. Tuntui, kuin sienestämisestäkin olisi tullut jotenkin hienompaa, kun ei aina vaan kerätty suolasieniä, joita sitten löytyi seuraavana syksystä homehtuneina kellareista. Sieniähän myytiin jopa torilla kovaan kilohintaan!

Sienihulluus on yltynyt vanhemmaksi tullessani, ja kaupunkilaisena metsäteitä ajeleminen saa aistit herkistymään, ja monesti olen kuulevinani sienien huutavan ojista ja puskista varsinkin silloin, kun ei ole mahdollisuutta hypätä niitä keräämään. Sienet ovat saaneet kiinnostumaan muun muassa kesän ja syksyn sademääristä, erilaisista metsätyypeistä ja parhaista sieniresepteistä. Olen hoitanut sienimetsässä masennustani ja jutellut ystävien kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Sienien perkaaminen yksin voi olla tappavan tylsää tai mahdollisuus kuunnella rauhassa radiota tai lempimusiikkia. Seurassa sienien puhdistaminen ja viipalointikin on yleensä hauskaa.

Uutta teknologiaakin opin hyödyntämään sieniharrastuksessa. Elämäni ensimmäisen mustatorvisieniesiintymän kuvasin silloin uudella älypuhelimellani, ja koska se näytti myös kartalla, mistä kuvat oli otettu, saatoin palata samaan paikkaan seuraavana vuonna. Vastikään lähetin kehnäsieneksi epäilemästäni sienestä kuvan facebookiin tunnistettavaksi, ja jos yhteys metsässä olisi ollut nopeampi, olisin saanut heti varmistuksen löydöstäni. (Tietenkään en suosittele kenellekään vastaavaa sienien tunnistamiseksi, olin jo ennestään melko varma löydön kehnäsieneydestä, koska olen aiemmin nähnyt muiden keräävän niitä. Mahtava apuväline sienien tunnistamiseksi löytyy muuten täältä: http://www.luontoportti.com/suomi/fi/sienet/.)

Miten tämä nyt sitten liittyy feministiseen pedagogiikkaan? Ehkä tässä on jotain kaikuja siitä moninaisuudesta, mitä tällä kurssillammekin saamme kohdata. Olemme oppijoina erilaisia, kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin, toisinaan innostumme, toisinaan tylsistymme. Sienestämme ja opimme aina jossain tietyssä paikassa tiettyjen ihmisten kanssa. Joustavuus on yksi hyvä lähtökohta oppimiselle ja sienestämiselle. Opetusteknologia voi auttaa meitä joissain asioissa, toisinaan taas tuloksena on pettymys ja lässähdys.

Ketään ei voi myöskään pakottaa sienestämään tai syömään sieniä.

Ihanaa viikonloppua!