Lupasin
Helsingissä kirjoittaa feministisestä pedagogiikasta ja sienistä. Ja ellei se
tästä tekstistä muuten käy ilmi, en ota tätä tehtävää kovin vakavasti;-). Kuten
moni muukin, olen oppinut sienestämään lapsena äidin kanssa metsässä kulkiessa.
Naistapaista toimintaahan se oli, yleensä metsässä oli mukana äidin
naispuolisia ystäviä, ja sienireissun jälkeen kokoonnuttiin jonkun luokse
perkaamaan ja syömään sieniä. Miehet söivät sieniä jos söivät, monella taisi
olla jonkinlainen kammo sienien tekstuuria kohtaan. Psykoanalyytikko sanoisi
tähän, että sieni ruuaksi kypsennettynä epämääräisessä pehmeydessään ja
limaisuudessaan muistuttaa naisen ruumista, ja voisi täten olla abjekti juuri
siksi.
Tärkeä osa
sienestämistä olivat evästauot ja jutustelu tienpenkalla auton takaboksi auki. Reissuilla
poimittiin marjoja myös, mutta itse en ole koskaan innostunut sellaisesta
nyhräämisestä, laajemmat kokonaisuudet miellyttivät jo silloin. Pohjoisen sienimetsät
tarjosivat tatteja, haperoita, rouskuja ja lampaankääpiä, mutta sellaisiin hienouksiin
kuin suppilovahvero tai kantarelli tutustuin vasta etelään muuttaessani.
Tuntui, kuin sienestämisestäkin olisi tullut jotenkin hienompaa, kun ei aina
vaan kerätty suolasieniä, joita sitten löytyi seuraavana syksystä homehtuneina
kellareista. Sieniähän myytiin jopa torilla kovaan kilohintaan!
Sienihulluus on
yltynyt vanhemmaksi tullessani, ja kaupunkilaisena metsäteitä ajeleminen saa
aistit herkistymään, ja monesti olen kuulevinani sienien huutavan ojista ja
puskista varsinkin silloin, kun ei ole mahdollisuutta hypätä niitä keräämään. Sienet
ovat saaneet kiinnostumaan muun muassa kesän ja syksyn sademääristä, erilaisista
metsätyypeistä ja parhaista sieniresepteistä. Olen hoitanut sienimetsässä
masennustani ja jutellut ystävien kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä.
Sienien perkaaminen yksin voi olla tappavan tylsää tai mahdollisuus kuunnella
rauhassa radiota tai lempimusiikkia. Seurassa sienien puhdistaminen ja
viipalointikin on yleensä hauskaa.
Uutta
teknologiaakin opin hyödyntämään sieniharrastuksessa. Elämäni ensimmäisen
mustatorvisieniesiintymän kuvasin silloin uudella älypuhelimellani, ja koska se
näytti myös kartalla, mistä kuvat oli otettu, saatoin palata samaan paikkaan
seuraavana vuonna. Vastikään lähetin kehnäsieneksi epäilemästäni sienestä kuvan
facebookiin tunnistettavaksi, ja jos yhteys metsässä olisi ollut nopeampi,
olisin saanut heti varmistuksen löydöstäni. (Tietenkään en suosittele
kenellekään vastaavaa sienien tunnistamiseksi, olin jo ennestään melko varma
löydön kehnäsieneydestä, koska olen aiemmin nähnyt muiden keräävän niitä. Mahtava
apuväline sienien tunnistamiseksi löytyy muuten täältä: http://www.luontoportti.com/suomi/fi/sienet/.)
Miten tämä nyt sitten
liittyy feministiseen pedagogiikkaan? Ehkä tässä on jotain kaikuja siitä
moninaisuudesta, mitä tällä kurssillammekin saamme kohdata. Olemme oppijoina
erilaisia, kiinnitämme huomiota erilaisiin asioihin, toisinaan innostumme,
toisinaan tylsistymme. Sienestämme ja opimme aina jossain tietyssä paikassa
tiettyjen ihmisten kanssa. Joustavuus on yksi hyvä lähtökohta oppimiselle ja
sienestämiselle. Opetusteknologia voi auttaa meitä joissain asioissa, toisinaan
taas tuloksena on pettymys ja lässähdys.
Ketään ei voi myöskään pakottaa sienestämään tai syömään sieniä.
Ihanaa
viikonloppua!
Hupsis, kirjoitin jo kommentin, mutta koska en ollut kirjautunut sisään, se katosi bittiavaruuteen. Varoitus muillekin että näin voi käydä! Mutta siis uusiksi:
VastaaPoistaIhana sieniteksti, Anu! Teki tuon luettuani itsekin mieli lähteä sienimetsään, vaikka yleisesti ottaen pidän sienien syömisestä, en niinkään niiden keräämisestä. Sienistä nautiskelua se on tietysti yhtä kaikki.
Tämä bloggaus oli minusta mainio esimerkki siitä, että voi kirjoittaa asioista ottamatta sitä liian vakavasti (jep jep, lentävä lause tuosta nyt tuli) ja silti herättää paljon ajatuksia.
Kiitos siis lukukokemuksesta, Anu!
Kiitos Tuija kommentista! Mulle kävi juuri samoin, kirjoitin pitkähkön kommentin tähän enkä ollut kirjautuneena sisään. Jos vaikka seuraava tätä lukeva muistaa sitten kirjautua...
PoistaKirjoituksen tavoitteena oli mennä sieltä, missä aita on matalin, koska aikaa oli vähän ja halusin saada jotain kirjoitettua helposti ilman valtavaa suodatinta. Tämä oli siis eka bloggaukseni koskaan. Kun kommentteja tekstiin ei alkanut näkyä, huomasin epävarmuuden hiipivän mieleeni: teksti oli varmasti niin nolon huono, ettei kukaan edes halua kommentoida sitä. Varmaan tuttu tunne monelle. Pystyin kuitenkin ajattelemaan myös käynnissä olevaa hakurumbaa ja sitä, että ehkä kukaan ei ole edes ehtinyt lukea tekstiä vielä. Toki kuitenkin riivin tekstini jo mielessäni palasiksi ja esitin sille kaikki olemattomien kommentaattorien vastaväitteet. Miksei tässä käsitelty mitään tärkeää, esim. valtaa? Ketä kiinnostaa sienet, onhan noita jo koko syksy vahdattu sienihihhuleiden fb-päivityksistä? Ja niin edelleen.
Joka tapauksessa oma tavoitteeni saada kirjoituslukko auki on toteutunut: olen kirjoittanut viikon aikana varmaan enemmän kuin vuoteen, en tosin tutkimus- tai hakemustekstejä. Mutta se on jo toinen tarina. Ehkä jollekin toiselle kirjoitus toimii kutsuna tulla ja kirjoittaa oma teksti ilman liian suuria pelkoja. Ei täällä kukaan nyt ainakaan vielä ole tullut haukkumaan;-). Mitenkäs näitä kirjoittamisen pelkoa koskevia ajatuksia voisi ajatella feministisen pedagogiikan kautta?
Kiitos Anu kirjoituslukon jakamisesta! Rohkeaa! Ja hienoa kuulla, että lukko aukesi. Vau, mieti, bloggasit ekaa kertaa ja se osoittautui avaimeksi lukkoon. Vastauksia voi löytyä yllättävistä paikoista.
PoistaItselläni ei ole varsinaisia totaalilukkoja ollut kirjoittamisen kanssa, mutta tukoksia ja heikkoja kausia sitäkin enemmän - varsinkin väitöskirjaa tehdessä. Mulle muilla kuin tieteellisillä areenoilla kirjoittaminen on aina toiminut tehokkaana tukoksien avaajana. Kun menee ja sopii esim. jonkin aikakauslehden kanssa jutusta ja sen deadlinesta, niin juttu on pakko tuottaa sovitussa aikataulussa. Pistää kummasti näppiksen laulamaan. Ja kun homman saa tehtyä, on olo, että ei tää kirjoittaminen nyt niin vaikeaa ookaan.
Ihanaa kun tunnustat, että joskus menet sieltä mistä aita on matalin. Niinhän me kaikki - tai jos ei, niin se pitää opetella! Kiltit kympin tytöt uupuvat etenkin opettajan hommissa, jos aina pitää suorittaa 110-prosenttisesti.
VastaaPoistaJa mahtavaa kuulla, että kirjoituslukkokin aukesi. Mä luulen, että juuri tuo riman asettaminen tarpeeksi matalalle - se, että ei tarvitse tehdä täydellistä tekstiä - tekee sen, että kirjoittaminenkin on helpompaa.
Miten muut näkisitte tämän liittyvän juuri tai esimerkiksi feministiseen pedagogiikkaan? Voisiko esimerkiksi tieteellisen kirjoittamisen opettamista ajatella feministisesti?
Aattelen, että juurikin tällainen blogi voi toimia tieteellisen kirjoittamisen opettamisena. Vaikka lajityyppi on ihan eri, niin periaate on sama: molemmat ovat julkisen kirjoittamisen muotoja eli omat tekstit tulevat kommentoiduiksi, kiitetyiksi ja haastetuiksi. Blogitekstien kautta voi ehkä hahmottaa helpommin myös sitä, että tekstit ovat kirjoittamalla keskustelua eli aina ei tarvitse vääntää nobel-tason juttua, vaan osallistua pieneltä osin käynnissä olevaan keskusteluun.
VastaaPoistaTekstihän oli mainio eikä mitenkään huono! Ja onpa ollutkin hyvä sienivuosi. Mä pääsin tänne koko blogiin nyt vasta lopultakin. Suosittelen kynnyksen yli astumista myös itse kullekin!
VastaaPoistaKirjoitin myöskin pitkän kommentin, joka katosi. Harjoittelen (vasta) nyt tätä blogihommaa. Oli siis Anu todella mielekästä näin marraskuisessa pakkasessa palata kirjoituksesi myötä syksyisen sienimetsän tunnelmaan, ja tulipa mielessä käytyä lävitse tämän syksyinen (melko säälittäväksi jäänyt) sienisaalis.
VastaaPoistaKirjoitat, että sinulle sienestys on naistapaista toimintaa. Minulle se on ”perhetapaista” ja sukupolvia yhdistävää toimintaa. Kaikki lähipiirini sienestäjät ovat nimenomaan perheitä, ei yksilöitä. Koin tulleeni hyväksytyksi puolisoni perheeseen, kun ensimmäisenä keväänämme saimme hänen vanhempiensa kanssa jättimäisen korvasienisaaliin, jota varmasti muistelemme vielä kauan. Meillä on aina lapsuudessa sekä vielä nytkin menty metsään koko perheen voimin. Sienestys on ollut sellainen asia, mistä kehtaa pyytää ja suostuu ottamaan vastaan omilta vanhemmilta myös neuvoja. On myös täytynyt tietysti ottaa omia itsenäisiä sienestysaskelia, etsiä omia paikkoja, ostaa oma sienikirja, vaikka usein vielä mennäänkin perheen vanhoille (usein liian vanhoille) paikoille ja ruokaa valmistetaan tutuille resepteillä. Tunnistan toki ”keräilyn” naistapaisuuden, vaikka meillä isäni ja appiukkoni ovatkin ne, jotka kilpaa kertovat sienilegendoja kalajuttujen tyyliin (”silloin oli niin paljon rouskuja, että olisi lumikolalla voinut työntää”).