Ilo = luovuus = muutos

Vuosi sitten osallistuin tohtoriopintoihin kuuluvalle kurssille, jossa yhtenä tehtävänä oli haastatella toista opiskelijaa tämän harrastuksesta, analysoida haastattelu ja lopulta esitellä analyysintulokset muulle ryhmälle. Haastattelua analysoidessa koin suunnatonta riemua ja olin todella innostunut. Olin yllättynyt, sillä omaa tutkimusta tehdessäni on nykyään harvinaisempaa, että pääsisin vastaavanlaiseen tilaan. Jäin myös miettimään syitä tilanteeseen. Enkä keksinyt muuta selitystä kuin sen, että omaa työtä varjostavat sen verran voimakkaat suorituspaineet, että vastaavanlainen luova  hulluus ei ole useinkaan enää mahdollista.


Suorituspaineisiin huomiota kiinnittää myös Kirsti Lempiäinen Sukupuolentutkimus -lehdessä (27:4, 2014) julkaistussa puheenvuorossaan Emansipaatio ja pedagogiikka. Lempiäisen mukaan  suorituspaineiden kanssa kamppailevat yliopisto-opiskelijat tarvitsevat aikaisempaa enemmän emansipaatiota. Lempiäinen ehdottaa, että olisi hyvä pysähtyä pohtimaan opiskelijoiden kanssa sitä, "millaista yliopistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria" haluamme ja myös sitä, millaisessa roolissa itse haluamme tässä kokonaisuudessa olla.


Samaisen asian äärellä liikutaan myös pamfletissa Tuleva yliopisto (2010). Antti Salmisen, Juha Suorannan ja Tere Vadénin kritiikki kohdistuu yliopistojen nykytilaan, jossa tilaa ja aikaa ajatella ei tunnu olevan sen kummemmin opettajilla kuin opiskelijoillakaan. He kuvaavat, kuinka "yliopistojen korporalisoituminen on hävittänyt tietämisen lumouksen". Tietämiseen olennaisesti liittyvästä tietynlaisesta lumoutumisesta kirjoittaa myös bell hooks kirjassa Vapauttava kasvatus. Hooksille juuri hurmioituminen on olennainen osa opettamista ja tietämistä. Hän nostaa oppimisprosessissa keskeisiksi innostuneisuuden, ilon ja läsnäolon, jotka tekevät tiedosta elävää sekä hengittävää.


Lempiäinen kuvaa puheenvuorossaan tilannetta, jossa asiasta kysyttäessä juuri kukaan opiskelijoista ei ollut sitä mieltä, että opiskelemaan voisi tulla vain siksi, että haluaa opiskella. Ovatko juuri innostuneisuus, ilo, läsnäolo sekä tietämisen lumous paenneet suorittajaa? Voisiko luovuudesta, lumoutumisesta ja läsnäolosta löytyä vastarintaa kiireelle ja riittämättömyydelle? Voisiko ilo emansipoida suoritusten loputonta sarkaa kulkevan? Ja lopulta: mistä ja miten ilo sekä tietämisen lumous olisi mahdollista löytää?