Ongelmalähtöisen oppimisen autuus

Sosiaalityön tutkijatohtori Katja Kuusisto ja sosiologian opiskelija Niklas Mäkinen kirjoittivat 22.9.2014 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla yliopistopedagogiikasta otsikolla ”Yliopistojen tulisi vahvistaa opiskelijoiden työelämätaitoja”. Kirjoituksessaan Kuusisto ja Mäkinen ovat huolissaan yliopistokoulutuksen ja työelämän välisestä kuilusta. Ratkaisuksi he esittävät yhdessä tuotettua tietoa sekä ongelmalähtöistä oppimista. He kirjoittavat näin: ”Ongelmalähtöisessä oppimisessa ei lueta ensin kaikkea teoriaa ja sen jälkeen sovelleta, vaan oppiminen käynnistyy todellisen ongelman ehdoilla. Vasta tämän perusteella valikoidaan sopivat käsitteet ja taustakirjallisuus, mikä opettaa teoreettisen tiedon joustavaa hallintaa ja elinikäisen oppimisen taitoja”

Minun on ihan kauhean vaikeaa nähdä, että yhden oppimisen menetelmän laajempi tuntemus ja käyttö yliopistossa voisi parantaa maistereiden ja/tai tohtoreiden työllistymistä ja vahvistaa heidän työelämätaitojaan. Ongelmalähtöistä oppimista käytetään laajasti esimerkiksi lääketieteen opinnoissa, ja sinne se ihan varmasti hyvin sopiikin. Mutta entä humanistisilla ja yhteiskunnallisilla aloilla, joista Kuusisto ja Mäkinen ovat erityisen huolissaan? Miten esimerkiksi tasa-arvoon ja sukupuolten eriarvoisuuteen liittyvien kysymysten tarkastelu voi lähteä ”todellisten ongelmien ehdoilla”, kun usein näitä ongelmia ei edes tunnisteta ongelmiksi ilman teoreettisten taustojen tai ainakin aiemman tutkimuskirjallisuuden tuntemista. Mitä tapahtui ajatukselle, jonka mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria.

Sekä sosiaalityön että lääketieteen opinnot tähtäävät varsin spesifiin ammattitaitoon ja –pätevyyteen. Se, että näihin ammatteihin kouluttautumisessa voidaan hyödyntää ongelmalähtöistä oppimista hyvinkin menestyksekkäästi, ei tarkoita että myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen generalistit hyötyisivät tästä oppimismenetelmästä. Toisaalta myös näiden generalistien pitäisi pystyä opiskelemaan ja omaksumaan ongelmalähtöisen oppimisen perusteet hyvinkin nopeasti ja vaivattomasti oman laaja-alaisen koulutuksensa perusteella.

Penkkiin sidotut

Olen toiselta ammatiltani joogaohjaaja, ja joogan opettamisesta minulla onkin enemmän kokemusta kuin yliopisto-opettamisesta. Viime aikoina olen yrittänyt yhdistää näitä kanta niin, että ohjaan edes ihan pienen hengitys- tai keskittymisharjoituksen niiden yksittäisten luentojen osana, joita olen saanut opettaa. Mitään säännöllistä yliopisto-opetusta minulla ei ole.

Helsingin lähitapaamisessa Naisasialiitto Unionilla tapaamamme Päivi Salmesvuoren innoittamana suunnittelin seuraavan luennon yhteyteen pientä harjoitusta. Kyseessä oli kolmen tunnin luento teemahaastattelusta, ja ajattelin, että 45 minuutin jälkeen olisi hyvä pyytää kaikkia nousemaan ylös penkistä, ottamaan hyvä seisoma-asento ja sitten ohjata muutama venytys.

Olin kuuntelemassa samaisen luentosarjan edellistä luentoa ja tajusin, ettei kaavailemaani harjoitusta ole mahdollista tehdä. Nouseminen ylös penkeistä on liian monimutkainen operaatio, se ei onnistu pienellä vaivalla. Salissa on kääntyvät penkit, joille ihmiset istahtavat ja vetävät edessä olevan penkin selkänojasta eteensä liukuvan pöytälevyn. Pöydälle kukin sitten lastaa sen määrän välineistöä kuin haluaa. Pointti on se, että pöytää ei voi laskea alas tyhjentämättä pöytää, eikä penkistä voi nousta ylös laskematta ensin pöytää alas. Luennon aikana opiskelijat ovat siis kalusteilla sidottuina paikalleen. Puuttuu vain turvavyö.

Pehmoeläinpedagogiikkaa

Helsingin jakson lähitapaamisessa teimme vierailun käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-torille: ”toiminnallisuutta, aktivoivaa opetusta ja erilaisten teknologioiden opetuskäyttöä tukevaan muunneltavaan oppimisympäristöön” (ks. tarkemmin täältä). Kurssin moodle-keskustelujen perusteella mieleenpainuvin asia vierailussa näyttää olleen pehmokuutioon kätketty mikrofoni. Moni muistelee ihastuksella mikkikuution heittelyä yleisössä. Sitä, miten hauskaan muotoon puettu mikki sai melkein unohtamaan, että kyseessä oli todella mikrofoni. Jotkut ovat kertoneet kokeneensa pehmomikrofonin turvallisuutta tuottaneeksi kapistukseksi. Kun pehmomikkiä piti kaksin käsin sylissä, ei tarvinnut huolehtia minne levottomat kätensä laittaisi ja pehmeä laatikko rintaa vasten toi tavallista turvallisemman fiiliksen esittää kommentteja tai kysymyksiä isossa salissa ja ryhmässä.

Itsekin muistelen pehmomikkiä lämmöllä. Ottaisin sen samantien käyttöön omilla kursseillani. Viime vuosien yliopistopoliittisten kiemuroiden seurauksena opiskelijamäärät ja siten opetusryhmien koot ovat kasvaneet. Samalla on tietenkin kasvanut myös paine massoille suunnattuun opettamiseen, kuten luentosarjoihin. Opettamis- ja oppimiskäsitykset kuitenkin painottavat aiempaa enemmän osallistavaan ja aktivoivaan pedagogiikkaan, myös yliopistossa. Opettajalle ei kuitenkaan ole erityisen helppoa rakentaa esimerkiksi osallistavaa luentoa. Usein suomalaisen peruskoulujärjestelmän läpi käyneet opiskelijat eivät ole siitä aktiivisimmasta ja osallistuvammasta päästä mitä tulee luentotilaisuudessa isossa salissa ääneen puhumiseen. Uskon vakaasti, että pehmomikki toimisi mainiona ilmapiirin vapauttajana ja kielenkantojen avaajana.

Innostuin pehmomikkiasiasta siinä määrin, että tässä päivänä eräänä esitin työyhteisöni lounaskeskustelun yhteydessä ideani pehmoeläinpedagogiikasta. Koska oletettavaa on, ettei Tampereen yliopistoon ihan hetkeen saada pehmomikkiä, voi ottaa käyttöön kotikutoisemmat välineet. Visioin, että seuraavalla vetämälläni luentosarjalla järjestän pehmoeläinpaneelin. Siinä marssitetaan luentosalin eteen joukko pehmoeläimiä, jotka kukin edustavat tiettyä näkökulmaa tai teoreetikkoa luentosarjan teemaan liittyen. Opiskelijat on etukäteen jaettu muutaman hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle on annettu oma näkökulma tai teoreetikko, josta käsin ryhmä on etukäteen valmistellut lyhyen puheen. Yksi opiskelija toimii ryhmän äänenä. Paneelin alkaessa yleisö kääntyy panelisteihin päin, kuten tapana on. Ja niin ensin puhuu Tiikeri, jonka jälkeen jatkaa Kirahvi, Karhu, Poro ja niin edelleen. Kun alkupuheenvuorot on pidetty, jatketaan keskustelulla ja väittelyllä.

Ja hupsis, kun yleisön huomio on suuntautunut pehmoeläinpanelisteihin, voi ehkä jopa unohtaa miten jännittävää mikrofoniin isossa salissa puhuminen on. Samalla ehkä tullaan myös kyseenalaistaneeksi tiedon auktoriteetin asemaa. Koska pehmoeläin ei tietenkään puhu eikä tiedä, ei se myöskään voi olla tietäjä ja tiedon auktoriteetti. Ehkä opiskelijoiden huomio on näin siirrettävissä siihen, miten tietäjä on yleisössä oleva ryhmä ja tilanteessa syntyvä tietäminen on luentosarjalle osallistuvien yhdessä tekemää. Mietin, olisikohan laajemminkin paikallaan miettiä, miten ei-inhimillinen voisi toimia välittäjänä tietämisen prosesseissa ja tietämään opettamisessa.

Tietotekniikka opiskelussa - hyvä vai paha?

Kurssin Moodlessa on käyty paljon hyvää ja kriittistä keskustelua teknologian käytöstä yliopisto-opetuksessa. Tässä yksi näkökulma lisää:

http://yle.fi/uutiset/ei_meille_panna_synnytyslaitoksella_sirua_paahan__yli_kolmannes_nuorista_pulassa_tietokoneen_kanssa/7485750

Puhumisen pakko ja oppimisen mittaaminen

Haluaisin virittää keskustelua yliopisto-opetukseen liittyvästä puhumisen pakosta. Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa työskentelevä Katariina Mäkinen linkitti Facebookissa tosi mielenkiintoisen tekstin, jossa pohdittiin sitä, miksi akateemisissa piireissä puhetta arvostetaan enemmän kuin kuuntelemista ja "oppimistakin" saatetaan pyrkiä mittaamaan pyydettyjä puheenvuoroja laskemalla sen sijaan, että arvostettaisiin hiljaisuudessa tapahtuvia oppimisprosesseja. Jos aihe kiinnostaa, lukekaa tämä Bruce McFarlanen teksti "No place for the introverts in the academy?" ja kommentoikaa - tai miettikää hiljaa mielessänne :)

http://www.timeshighereducation.co.uk/features/feature-no-place-for-introverts-in-the-academy/2015836.article

Feminististä pedagogiikkaa – mikä ihana aihe opettaa (ja oppia)

Olin viime viikolla Oxfordissa tosi hienossa ja intensiivisessä Global Conference on Gender and Love -tapaamisessa. Sinne oli kokoontunut eri puolilta maapalloa kolmisenkymmentä ihmistä, jotka tutkivat rakkautta eri näkökulmista: yksi puhui imettämisestä naisellisen tilan ottamisena, toinen etruskien aviorakkaudesta sen perusteella, mitä arkeologisissa kaivauksissa on löydetty, kolmas Indonesian trans-ihmisistä, neljäs kauneusleikkauksista ja viides Malesian LGBT-yhteisöistä. Monella oli sukupuolinäkökulma aika vahvasti mukana, joten Butlerista puhuttiin paljon. Ja Foucault’sta.

Puhuimme tietenkin myös itsestämme ja siitä, mitä teemme kotimaissamme. Opettamisesta puhuin esimerkiksi delhiläisessä yliopistossa opettavan Mamathan kanssa. Hän oli aivan järkyttynyt siitä, että olen lehtorin pesteissäni opettanut hyvinkin kolmea tai neljää kurssia lukukaudessa. Pohjoisamerikkalainen Bridget taas kertoi, että väiteltyään hän sai armollisesti lyhyen pestin, jossa joutui tekemään päivät, illat ja viikonloput opetusta valmistelevaa työtä. Arki ei mitenkään riittänyt kaikkeen siihen, mitä häneltä alipalkatussa pätkätyössä vaadittiin. Lopulta hänet kuitenkin vakinaistettiin, eli orjana raataminen kannatti tässä tapauksessa. Opettamista sivuttiin myös aamiaispöytäkeskusteluissa yliopiston lukukausimaksujen vaikutuksista ja siitä, miten niiden välttämisestä vallitsi tasa-arvoiseen koulutukseen ja luokkaerojen tasoittamiseen pyrkivässä Tanskassa konsensus, ja pubissa miettiessämme sitä, mitä opettajan oletetaan paljastavan itsestään ja henkilökohtaisesta elämästään yliopistossa. 

 Pariinkin otteeseen keskusteltiin feminismistä. Kaksi konferenssin miehistä ilmoitti olevansa feministejä, ja aika moni nainenkin tunnusti olevansa feministejä, mutta tuskin kuitenkaan enemmistö. Paikalla oli aiheen huomioiden ehkä yllättävänkin paljon niitä, joiden mielestä feminismiä ei enää tarvita, tai joiden mielestä sukupuolella ei ole merkitystä ainakaan länsimaissa. (Hekään eivät tosin väittäneet sukupuolten tasa-arvon jo saavutetun, kun puhuttiin siitä, miten Intiassa jokaista tuhatta poikalasta kohden syntyy vain 940 tyttövauvaa sikiöiden sukupuoliseulonnan takia, ja tyttöjen määrä on jopa vähenemään päin!)

Kahvitauolla tulin kertoneeksi, että olen paraikaa opettamassa feministisen pedagogiikan kurssia. Yksi niistä feministeiksi tunnustautuneista, naisista, eteläafrikkalainen pitkän linjan kirjallisuudentutkija, reagoi spontaanisti yhtä aikaa hämmästyen ja innostuen: ”Feminist pedagogy – what a wonderful subject to teach!” Hän ei ollut selvästikään tullut ajatelleeksi, että olisi edes olemassa feminististä pedagogiikkaa, saati että sitä voisi opettaa, vaikka oli itse opettanut kirjallisuutta ja nimenomaan feminististä kirjallisuutta useamman vuosikymmenen ajan.

Tuo kommentti ja koko Oxfordin konferenssi sai minut taas kerran tuntemaan itseni todella etuoikeutetuksi. Että olen saanut tytöksi synnyttyänikin käydä koulua ja opiskella ja saanut lukea ja opettaa itseäni kiinnostavia aiheita, esimerkiksi naistutkimusta ja sukupuolentutkimusta. Että voin pyrkiä työssäni feministisen tutkimuksen tekijänä ja opettajana emansipatorisiin ja valta-asemia kyseenalaistaviin, tietoisen poliittisiin päämääriin. Että saan opettaa innostuneita, fiksuja ja kriittisiä ihmisiä. Että saan reflektoida opetustani muiden feministisestä ajattelusta kiinnostuneiden kanssa. Ja että nyt saan olla mukana kurssilla, jossa meitä feministisestä pedagogiikasta kiinnostuneita on eri puolilta Suomea ja kaikista yliopistouran vaiheista.

Olen eteläafrikkalaisen kollegani kanssa ihan samaa mieltä siitä, että feministisen pedagogiikan tekeminen ja opettaminen on ihanaa! Kriittisyyttä ja feministiseen pedagogiikkaan liittyviä problemaattisia aspekteja mitenkään väheksymättä haluan - vielä konferenssin jälkeisessä flowssa - jakaa kanssanne tämän hyvän fiiliksen. Tänään haluan olla yksinkertaisesti iloinen ja tyytyväinen siitä, että feminististä pedagogiikkaa on, ja että me yhdessä voimme kehittää sitä eteenpäin.

tuija

P. S. Häpeämätöntä mainostusta: mainitsemani konferenssi oli Interdisciplinary.netin järjestämä. Sama pulju järjestää vuosittain monia muitakin konferensseja enemmän tai vähemmän feministisistä aiheista, kuten nyt vaikka interkulttuurisuudesta, monstereista ja hirviöistä, digitaalisista muistoista, traumasta ja ties mistä. Tsekatkaa, osallistukaa! Konferenssipaikatkaan eivät ole pahimmasta päästä: Oxford, Praha, Lissabon…

Bloggausviikot

Hei kaikki,

Tässä tietooni tähän mennessä tulleet bloggausaikataulut:

Viikko:
39: Anu
40: Tuija S.
41: Hanna
42: Tuija K.
43: Roosa
44: Aiska
45: Raisa
46: Heini
 48: Maarit

2015
5: Jenny
6: Marika
7: Aino
8: Nina

Vielä on valinnanvaraa...
Ja olisi tosi kiva, jos täällä syntyisi myös keskustelua :)

tuija