Feminististä pedagogiikkaa – mikä ihana aihe opettaa (ja oppia)

Olin viime viikolla Oxfordissa tosi hienossa ja intensiivisessä Global Conference on Gender and Love -tapaamisessa. Sinne oli kokoontunut eri puolilta maapalloa kolmisenkymmentä ihmistä, jotka tutkivat rakkautta eri näkökulmista: yksi puhui imettämisestä naisellisen tilan ottamisena, toinen etruskien aviorakkaudesta sen perusteella, mitä arkeologisissa kaivauksissa on löydetty, kolmas Indonesian trans-ihmisistä, neljäs kauneusleikkauksista ja viides Malesian LGBT-yhteisöistä. Monella oli sukupuolinäkökulma aika vahvasti mukana, joten Butlerista puhuttiin paljon. Ja Foucault’sta.

Puhuimme tietenkin myös itsestämme ja siitä, mitä teemme kotimaissamme. Opettamisesta puhuin esimerkiksi delhiläisessä yliopistossa opettavan Mamathan kanssa. Hän oli aivan järkyttynyt siitä, että olen lehtorin pesteissäni opettanut hyvinkin kolmea tai neljää kurssia lukukaudessa. Pohjoisamerikkalainen Bridget taas kertoi, että väiteltyään hän sai armollisesti lyhyen pestin, jossa joutui tekemään päivät, illat ja viikonloput opetusta valmistelevaa työtä. Arki ei mitenkään riittänyt kaikkeen siihen, mitä häneltä alipalkatussa pätkätyössä vaadittiin. Lopulta hänet kuitenkin vakinaistettiin, eli orjana raataminen kannatti tässä tapauksessa. Opettamista sivuttiin myös aamiaispöytäkeskusteluissa yliopiston lukukausimaksujen vaikutuksista ja siitä, miten niiden välttämisestä vallitsi tasa-arvoiseen koulutukseen ja luokkaerojen tasoittamiseen pyrkivässä Tanskassa konsensus, ja pubissa miettiessämme sitä, mitä opettajan oletetaan paljastavan itsestään ja henkilökohtaisesta elämästään yliopistossa. 

 Pariinkin otteeseen keskusteltiin feminismistä. Kaksi konferenssin miehistä ilmoitti olevansa feministejä, ja aika moni nainenkin tunnusti olevansa feministejä, mutta tuskin kuitenkaan enemmistö. Paikalla oli aiheen huomioiden ehkä yllättävänkin paljon niitä, joiden mielestä feminismiä ei enää tarvita, tai joiden mielestä sukupuolella ei ole merkitystä ainakaan länsimaissa. (Hekään eivät tosin väittäneet sukupuolten tasa-arvon jo saavutetun, kun puhuttiin siitä, miten Intiassa jokaista tuhatta poikalasta kohden syntyy vain 940 tyttövauvaa sikiöiden sukupuoliseulonnan takia, ja tyttöjen määrä on jopa vähenemään päin!)

Kahvitauolla tulin kertoneeksi, että olen paraikaa opettamassa feministisen pedagogiikan kurssia. Yksi niistä feministeiksi tunnustautuneista, naisista, eteläafrikkalainen pitkän linjan kirjallisuudentutkija, reagoi spontaanisti yhtä aikaa hämmästyen ja innostuen: ”Feminist pedagogy – what a wonderful subject to teach!” Hän ei ollut selvästikään tullut ajatelleeksi, että olisi edes olemassa feminististä pedagogiikkaa, saati että sitä voisi opettaa, vaikka oli itse opettanut kirjallisuutta ja nimenomaan feminististä kirjallisuutta useamman vuosikymmenen ajan.

Tuo kommentti ja koko Oxfordin konferenssi sai minut taas kerran tuntemaan itseni todella etuoikeutetuksi. Että olen saanut tytöksi synnyttyänikin käydä koulua ja opiskella ja saanut lukea ja opettaa itseäni kiinnostavia aiheita, esimerkiksi naistutkimusta ja sukupuolentutkimusta. Että voin pyrkiä työssäni feministisen tutkimuksen tekijänä ja opettajana emansipatorisiin ja valta-asemia kyseenalaistaviin, tietoisen poliittisiin päämääriin. Että saan opettaa innostuneita, fiksuja ja kriittisiä ihmisiä. Että saan reflektoida opetustani muiden feministisestä ajattelusta kiinnostuneiden kanssa. Ja että nyt saan olla mukana kurssilla, jossa meitä feministisestä pedagogiikasta kiinnostuneita on eri puolilta Suomea ja kaikista yliopistouran vaiheista.

Olen eteläafrikkalaisen kollegani kanssa ihan samaa mieltä siitä, että feministisen pedagogiikan tekeminen ja opettaminen on ihanaa! Kriittisyyttä ja feministiseen pedagogiikkaan liittyviä problemaattisia aspekteja mitenkään väheksymättä haluan - vielä konferenssin jälkeisessä flowssa - jakaa kanssanne tämän hyvän fiiliksen. Tänään haluan olla yksinkertaisesti iloinen ja tyytyväinen siitä, että feminististä pedagogiikkaa on, ja että me yhdessä voimme kehittää sitä eteenpäin.

tuija

P. S. Häpeämätöntä mainostusta: mainitsemani konferenssi oli Interdisciplinary.netin järjestämä. Sama pulju järjestää vuosittain monia muitakin konferensseja enemmän tai vähemmän feministisistä aiheista, kuten nyt vaikka interkulttuurisuudesta, monstereista ja hirviöistä, digitaalisista muistoista, traumasta ja ties mistä. Tsekatkaa, osallistukaa! Konferenssipaikatkaan eivät ole pahimmasta päästä: Oxford, Praha, Lissabon…