Feministiseen
pedagogiikkaan yhdistetään vahvasti vuorovaikutuksellisuus ja dialogin
luominen. Näiden tavoitteena on sekä poistaa hierarkia opettajan ja opiskelijan
väliltä sekä luoda uutta, yhteisesti tuotettua, tietoa. Suurin osa tämänkin
kurssin opiskelijoista varmastikin kokee, että
vuorovaikutuksellisuus on tavoittelemisen arvoinen opetusmuoto. Ja samaa
mieltä olen itsekin. Samaan aikaan kurssilla käytyjen keskustelujen yhteydessä
on tullut esiin esimerkkejä, jotka hankaloittavat tämän
vuorovaikutuksellisuuden näkemistä täysin positiivisena opetusmuotona.
Yksi
esimerkki on pariin otteeseen linkitetty artikkeli, joka käsittelee sitä, onko
ujoilla ihmisillä tilaa akatemiassa (http://www.timeshighereducation.co.uk/features/no-place-for-introverts-in-the-academy/1/2015836.article). Artikkelin mukaan
keskustelu ja puheenvuorojen käyttäminen yhdistetään usein oppimiseen ja niistä
on tullut eräänlaisia performatiivisia oletuksia tai odotuksia. Tällaisessa
kontekstissa ei näyttäisi olevan tilaa ujolle opiskelijalle, joka oppii muuan
muassa aktiivisesti kuuntelemalla, muistiinpanoja kirjoittamalla tai jopa
ajattelemalla.
Toinen
keskusteluissa esille tullut esimerkki on tilan (epätasa-arvoinen) ottaminen
keskustelun aikana. Osa opiskelijoita saattaa ottaa tilaa esimerkiksi
voimakkaan luonteensa vuoksi, mutta keskusteluissamme ilmeni myöskin sukupuolen
merkitys: naisvoittoisilla kursseilla miehet saattavat ottaa
suhteessa paljon enemmän tilaa kuin naiset, vaikka kaikilla olisi varmasti
kiinnostavia ja tärkeitä huomioita.
Näiden
esimerkkien esiin tuomisen tarkoitus ei tietenkään ole väittää, ettei vuorovaikutuksellisuus
ja keskustelu olisi hyödyllisiä feministisen pedagogiikan muotoja.
Tarkoituksena on pikemminkin osoittaa, että myös feministinen opetus voi olla
paikoitellen puutteellista ja että tämän puutteellisuuden tiedostaminen ja
siitä keskusteleminen, esimerkiksi tämän kurssin puitteissa, on tapa edistää ja
uudistaa feministisestä pedagogiikasta entistä tasa-arvoisempi ja erilaisuuden
huomioon ottavampi pedagogiikan muoto.
-Roosa-
Roosa, olet ihan oikeassa. Feministisessäkin pedagogiikassa on toki puutteita, ja vaikka periaatteessa esimerkiksi tuo kuvaamasi ongelma tiedostetaan, käytännössä tilanne voi olla toinen. Olen itsekin lueskellut mielenkiinnolla noita juttuja akatemiassa oletetusta ekstroverttiydestä ja tunnistan ongelmat myös omilta kursseiltani. Fempedassa on kehitelty puhetilaa tasa-arvoistavia keinoja, kuten FRT:n kierros, jossa jokainen vuorollaan saa puhua (tai olla hiljaa) tietyn ajan, esim. yhden minuutin. Näin taataan, että jokainen pääsee ääneen. Näen myös verkko-opetuksen puhetilan tasa-arvoistajana, ainakin periaatteessa.
VastaaPoistaOlin hiljakkoin Intiassa Hyderabadissa Women's Worlds-konffassa, jonne oli saatu houkuteltua suuri määrä oman yliopiston opiskelijoita osallistujiksi. Oli aika hurja nähdä, kuinka paljon ja helposti miesopiskelijat saivat ja ottivat tilaa, välillä tuntui että paneelien puheenjohtajat näkivät vain heidät. Naisopiskelijat viittoivat myös, mutta heitä ei huomattu. Siinä kohdassa oli hyvä huomata olevansa Strong Nordic Woman, ja sanoa ääneen session puheenjohtajalle, että ei tämä peli nyt vetele kertakaikkiaan. Mutta aika useinhan sitä itsekin vaikenee, eikä (uskalla?) puuttua epätasa-arvoiseen tilan jakamiseen.
VastaaPoistaHuh heijaa miten väsyttävä ja varmaan ikävän yleinen tilanne! Mua jäi kiinnostamaan, että miten tilaisuus eteni siitä kun SNW (strong nordic woman) teki intervention? Pystyttiinkö keskustelua jatkamaan suht rakentavassa hengessä?
PoistaKiitos blogitekstistä ja artikkelilinkistä! Artikkelista tuli mieleen, että vaikka tunteet ja kokemukset omasta toiminnasta ja sen seurauksista ovat tietty tärkeitä, ammatillisen menestymisen arvioinnissa voi olla hyvä pitää mukana myös materiaalinen näkökulma. Artikkelin kirjoittaja ei ollut opiskeluissaan juurikaan puhua pukahtanut, mutta on ilmeisesti päässyt etenemään tiedeurallaan professoriksi asti. Tästä näkökulmasta katsottuna puhumattomuus ei ole ainakaan hänelle muodostunut esteeksi tutkimuksen kentällä.
VastaaPoistaHuomioni kiinnittyi artikkelin alkuosaan, jossa kirjottaja toteaa oppineensa vetämään itsevarman professorin roolia työssään. En osaa tulkita tekstistä sitä, näkeekö artikkelin kirjoittaja tämän jotenkin isoksi vääryydeksi tai epäoikeudenmukaisuudeksi. Minussa se herätti vähän suivaantuneen ajatuksen siitä, että kyllähän ihan kaikissa työtehtävissä yliopistomaailmassa ja sen ulkopuolella on asioita, jotka eivät heti ensi alkuun tunnu luontevilta ja joiden eteen täytyy vähän ponnistella. Ei kai ihmisten monimuotoisuuden huomiointi voi tarkoittaa sitä, että kaikki työtehtävät tulee räätälöidä jokaiselle juuri sellaisiksi, että ne sopivat just eikä melkein kunkin sen hetkiseen omakuvaan.