Henkilökohtainen on pedagogista

Istun Villa Salinin verannalla lokakuisena yönä ja kirjoitan. Olen työskennellyt tässä tilassa - valkeat narisevat korituolit, ikkunoita kahden seinän täydeltä - nyt Anun, Hannan ja Tuijan kanssa parina päivänä Salinin residenssivieraana. Aiheenamme on feministinen pedagogogiikka, tämä meneillään oleva kurssi, muutamat akateemiseen opettamiseen liittyvät tulevaisuuden suunnitelmat ja kirjoitukset. Asiat, joista puhumme koskevat ensi viikkoa, ensi kuuta, ensi kevättä, seuraavia kymmentä vuotta.

Olen istunut tällä samalla verannalla aiemminkin, neljällä eri vuosikymmenellä, erilaisissa feministispedagogisissa merkeissä.  Ensin aktivistina, lähinnä Naisten itsehoito-, Naiset rauhan puolesta-  ja Naiset ydinvoimaa vastaan- ryhmien jäsenenä. Sitten kurssilaisena, kurssisihteerinä, toiminnanjohtajana ja kurssinvetäjänä moninaisten naiserityisten kurssien merkeissä silloin, kun radikaalifeminismi oli voimissaan ja Avoin Naisten Korkeakoulu kukoisti. Se organisoi aikoinaan kaikkea mahdollista, feministisestä radikaaliterapiasta naisjohtajuuteen, autonhuollosta aktiivisynnytyksiin, sisäisistä jumalattarista lesbofemininaarioihin, ja vuosittain liki 1000 naista osallistui kursseille. Tällä Salinin verannalla on keskusteltu, kirjoitettu, tanssittu, maalattu, luettu teorioita, itketty, naurettu, hierottu hartioita, pendeloitu chakroja, tutkittu spekulan avulla emättimiä, valmistettu banderolleja ja tehtailtu julkilausumia. Esimerkiksi.

Näiden kokemusten  -toki myös eletyn elämän ja oppiviin organisaatioihin aina väistämättä liittyvien konfliktien – kautta kirjoitimme yhdessä Liisa Korhosen kanssa vuonna 1996 ilmestyneen kirjan ”Naisten koulut” (KSL). Se on näin jälkeenpäin katsottuna paitsi varhainen suomenkielinen kontribuutio naiserityiseen pedagogiikkaan, omalta osaltani myös henkilökohtainen keino työstää tuolloin kriisiytynyttä suhdettani Avoimeen Naisten Korkeakouluun ja naisasialiikkeeseen.  Sekä toki myös erään  vielä nuorehkon opettajantyttären tarve kirjoittaa itseään taustastaan ja isästään irti. 

Sittemmin olen istunut tällä verannalla suunnittelemassa ja kehittämässä Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin ja sukupuolentutkimuksen oppiaineen toimintaa, rakentamassa valtakunnallista Hilma-verkostoa tai kirjoittamassa Korkeakoulujen arviointineuvoston tuella yliopistoverkostojen benchmarking-raporttia. Tällä verannalla on ollut hyvä tila ja tilaisuus tehdä tätä kaikkea, kasvaa ja oppia, siirtyä turvallisesti omille epämukavuusalueille ja laajentaa tietämisen ja käsittämisen piiriä.

Ida Salin, puutarhuri ja menestyvä liikenainen, rakensi tämän huvilan ystävättärensä Josefina Sjöbergin kanssa vuonna 1901. Onnekkaiden sattumusten ja erinäisten vaiheiden (joista voi lukea lisää vaikkapa Pia Ingströmin hienosta uudesta kirjasta ”Tunteilla on tilansa - kirjoituksia kodeista”; Schildts & Söderströms) tämä huvila meren rannalla on yhä olemassa. Se on edelleen Naisasialiitto Unionin omistama ja sitä on voitu käyttää oppimisen, virkistymisen, tiedostamisen, viisastumisen, ajattelemisen, keskustelemisen, kirjoittamisen, levon, työskentelyn ja juhlan paikkana jo liki 60 vuoden ajan. Minulla, kuten tuhansilla muilla, on ollut onni kokea täällä henkilökohtaisen pedagogisia hetkiä: oivaltaa uutta, päästää irti vanhasta, kasvaa eteenpäin. 

Tällä samaisella verannalla opin kesällä 1992 Lenette Schuijtin ”Women, Values and Leadership”-kurssilla, että jos asettaa itselleen vain sen kokoisia tavoitteita, joiden pitäisi toteutua omana elinaikana, ei ikinä uskalla unelmoida eikä rakentaa mitään todella merkityksellistä. Jos varhaiset suffragetit tai ihmisoikeustaistelijat olisivat tyytyneet lähivuosien päämääriin, maailma olisi kovin toinen.

Ja siitä(kin) feministisessä pedagogiikassa on kysymys: paitsi että kasvaa täyteen mittaansa ja omaksi itsekseen (mitä ikinä se tarkoittaakin) ja rohkenee haastaa oman ajattelunsa aina uudestaan, uskaltaa myös unelmoida ja rakentaa yhdessä jotakin, joka on itse kunkin omaa tämänhetkistä ymmärrystä ja odotushorisonttia verrattomasti isompaa ja enemmän.  Ehkä sadan vuoden kuluttua tällä samalla verannalla kirjoitetaan yön hiljaisina tunteina meren kohistessa siitä, kuinka intersektionaalinen normikriittinen poststrukturalistinen kissaqueerfeministinen  mooc-pohjainen vapautuksen yliopistopedagogiikka synnyttää henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla uutta. Tilassa, ajassa ja paikassa.