Tänä syksynä olen opettanut eri vaiheissa olevia opiskelijoita tutkijan työhön kulttuurihistorian oppiaineessa. Ensimmäistä kertaa töitä on ollut ohjauksessa jo kandivaiheesta graduun ja sitä kautta väitöskirjaohjaukseen. Tämä on tarjonnut antoisan näköalan eri vaiheiden ohjausprosesseihin, mutta ollut toki myös haastavaa. Usein seminaarin alkaessa täytyy hetki keskittyä ja miettiä, onko tässä kyse nyt kandiseminaarityöstä vai väitöskirjasta – ohjaus ja työhön kohdistuvat vaatimukset on, totta kai, asetettava tason mukaan.
Kandivaiheessa on
muistutettava jatkuvasti itseään - ja opiskelijoita - perusasioista, minne ne sivunumerot
laitetaan, miten teen alaviitteen, miten lähdeluettelo laaditaan, mitä siihen
johdantoon kuuluu, mikä on dispositio. Ei ole lainkaan huono asia istua
perusasioiden äärelle itsekin. Tärkeää on, että ensimmäinen opinnäytetyö tulee
tehtyä edes jotakuinkin historiantutkimuksen perusnäkemysten mukaan, rimaa
ei ole tarpeen asettaa liian korkealle, koska niin monella tämä on se
ensimmäinen suuri, myös ahdistusta aiheuttava koetinkivi opiskeluissa. Kandityön tulee opettaa perustaidot, sen on luotava vankka pohja, jolle on helppo lähteä sitten rakentamaan huomattavasti vaativampaa gradutyötä. Pohjatyön puute näkyy graduvaiheen seminaarissa nimittäin heti. Kandiseminaarissa sanansa
on asetettava huolella, oltava lempeän kannustava, mutta opetettava myös
tieteellisen kritiikin perusteisiin ja haastavienkin kommenttien vastaanottamiseen. Tieteellistä keskustelua ja töiden kommentointiakin pitäisi oppia.
Mitä varhemmin oppii
ottamaan palautetta vastaan, sen parempi tulee varmasti myös graduvaiheen prosessi
olemaan. Väitöskirjavaiheessa kritiikin vastaanottaminen ja oman työn
edistäminen erilaisen palautteen kautta on äärimmäisen tärkeää. Ja samalla
äärimmäisen vaikeaa. Omassa oppiaineessani, kulttuurihistoriassa, hyvin moni
suuntautuu jo varhain tutkijuuteen. Suuret jatko-opiskelijamäärämme kertonevat
siitä, että tämä alana houkuttelee juuri tutkijuuteen orientoituneita
opiskeilijoita. Uskoisin, että osansa on myös tiiviillä ohjausprosessilla, joka
on ominaista oppiaineellemme erilaisista temaattisista graduryhmistä
jatko-opintojen tutkimusryhmärakenteisiin. Silti usein se tärkein, ja vaikein,
jää syrjään. Miten opettaa tutkijuutta, johon liittyy monien käytännön taitojen
lisäksi juuri tämä kritiikin vastaanottamisen kyky siten, että se ei nujertaisi
tai veisi työltä sen persoonallista pohjaa, vaan kehittäisi sitä eteenpäin ja
opettaisi tekijäänsä myös näkemään omat rajoituksena ja sen, miten niitä voi
myös ylittää. Yhtä vaikeaa on tällaisen ohjaamisen opettelu, saatikka sitten itse oppia rakentavalla tavalla vastaanottamaan palautetta omista töistään – se taitaa olla
yksi elinikäisen oppimisen haaste tällä alalla.
Vaativien ohjausseminaarien vetämisessä suuri apu yhteisopettajuus. Vedän sekä graduvaiheen teemaseminaaria että jatko-opintojen tutkimusryhmää yhdessä kollegan kanssa. Yhteisopettajuus jakaa vastuuta, tuottaa luontevammin keskustelevan ilmapiirin seminaariin ja ennen muuta mahdollistaa kaiken puimisen jonkun toisen kanssa. Yhteisopettajuus voi olla myös mentorointia opettajien kesken. Opetusta tapahtuu siis moneen suuntaan.
Opettajan näkökulmasta
erityisen vaikeaa eri tutkimusvaiheiden ohjausprosesseissa on löytää sopivia rajoja siihen, miten tutkimusta voi tehdä,
miten voi tehdä persoonallisia valintoja ja silti pitäytyä myös
tieteenalan ehtojen sisällä. Miten olla innovatiivinen ja samalla uskottava? Mahdollisuuksien ja rajojen väliset liukumat ovat
usein veteenpiirrettyjä viivoja – onneksi on sentään nootit, joissa säännöt
ovat suhteellisen yksiselitteisiä. Vaikka eivät kyllä sielläkään läheskään
aina.